Menen tänään vasta 11.30 töihi, ja herätyskello oli soimassa 10.20. Eli aika tarkalleen nyt… Silti heräsin yhdeksältä enkä saanut enää unta. Ja nukkumaan pääsin ehkä joskus kahden aikaan. Mielessä vaan pyöri niin paljon kaikkia juttuja kun menin sänkyyn ettei uni millään tullut..
Mietin miten paljon asioita on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Lähdin kolme ja puoli vuotta kestäöneestä avoliitosta, muutin kämppiksen kanssa yhteen, olen harrastanut useita irtosuhteita, antanut miesten rakastua itseeni kykenemättä kuitenkaan vastaamaan heidän tunteisiinsa, lopettanut opiskelut, saanut vakituisen työpaikan, päässyt matkustelemaan. Kaikki tämä yhdeksässä kuukaudessa. Mietin myös olenko Oikeasti tyytyväinen nykiseen tilanteeseeni.. Periaatteessa olen, käytännössä en.
Eli periaatteessa olen tyytyväinen villiin sinkkuelämään, käytännössä haluaisin tuntea että joku rakastaa mua, ja ennenkaikkea että osaisin itse taas rakastua. Ihastuminen ei riitä. En voisi alkaa parisuhteeseen sellaisen miehen kanssa johon olisin ainoastaan ihastunut.
Huomenna mulla on ne treffit. Toisaalta ei tekisi mieli edes mennä paikalle, koska (tämäkään) poika ei saanut sukkia pyörimään jaloissani ensi tapaamisella. Mutta kai mun on annettava mahdollisuus. Olen kai vaan liian kriittinen. Ehkä yritän vain liian kovasti löytää Sen Miehen, ja annan potentiaalisten vaihtoehtojen lipua ohi.. Mutta minkä sille voi että uskon rakastumiseen ensi silmäyksellä.. Varsinkin kun olen sen itse kokenut..