Huomasin eilen kauhukseni että en ole vieläkään päässyt täysin eroon siitä katkeruuden ja kateuden tunteesta mitä koen jos jollain ystävälläni menee paremmin kuin minulla. Ja että tarve vähätellä tämän toisen onnistumista on tallella. Vaikka kuinka koitan peittää tämän tunteen niin itseltäni kuin muiltakin, niin helppoa ei ole.
Sisimmässäni kuitenkin mietin: ”miksi kaikkia muita onnistaa paitsi ei minua”. Kaikista hassuinta tässä on se että olen saavuttanut elämässäni oikeastaan kaiken sen mitä olen halunnutkin. Ja elämäntilanteeni on tällä hetkellä muutenkin ok. Ihmissuhteenikin olen itse mennyt sotkemaan aikoinaan, ja uusien ihmissuhteiden kohdalla olen todella valikoiva. Eli ei ihmekään jos jollain toisella saattaa sen saralla mennä ”paremmin” kuin minulla.
Ystävyyssuhteet ovatkin tätä nykyä enemmän kuin ok. Kahdeksan kuukauden sinkkuilukauden jälkeen kuitenkin alkaa pikkuhiljaa olla sellanen fiilis että olisi kiva löytää joku yhtä kiva poika, jonka kanssa viettää aikaa. Ongelman muodostanee kuitenkin Todella Valikoiva makuni. Ja silti olen katkera ystävilleni jos he löytävät itselleen miehen, joka ei lähellekään täyttäisi ”kriteereitäni”. Huh. Kuulostanpas pinnalliselta paskalta. Kyllä mä osaan ihan mukavakin olla 😉