Niinistön ja Halosen välinen vaalitaistelu on herättänyt paljon tunteita ja tunnepurkauksia, mutta aivan liian vähän faktoihin perustuvaa argumentoitua keskustelua. Koska en halua alentua osallistumaan ”Niinistö on perseestä”/”Halonen on lehmä”-tasoiseen keskusteluun, lienee syytä vaivautua kirjoittamaan muutamat perustelut.
Vaikka maassamme porvaripuolueiden yhteenlaskettu kannatus ylittää reilusti vasemmistopuolueiden kannatuksen, Suomi on hyvin vahvasti vasemmistolainen valtio. Tämä perustuu pitkälti porvaririntaman hajanaisuuteen, mutta myös siihen, että demaripoliitikkoihin on jotenkin totuttu. Keskivertotallustajasta tuntuisi oudolta, jos valtiota yhtäkkiä johtaisikin Keskustan, Kokoomuksen, RKP:n ja KD:n muodostama hallitus. Tästä syystä epävarmojen äänestäjien kalastaminen on helpointa sosiaalidemokraateille. Jotkut haluavat tulkita tämän siten, että vasemmistolle olisi Suomessa jokin todellinen tilaus.
”Työväki” sanana halutaan liittää yleisesti vain pieneen osaan työväestä, kun Kokoomuksen Niinistö tarkoittaa sillä koko työtä tekevää väestöä. Tästä syystä Haloselle sopisi sloganiksi ”työväen presidentti” paljon paremmin kuin Niinistölle, ja Niinistölle ”koko kansan presidentti” paljon paremmin kuin Haloselle. Halonenhan pyrkii nimenomaan parantamaan kaikkein huono-osaisimpien tilannetta parempiosaisten kustannuksella, kun Niinistön tavoite on vahvistuvan kansantalouden myötä parantaa koko kansan hyvinvointia.
On puhtaasti arvotuskysymys, onko ensisijaisena tavoitteena tuloerojen kaventaminen, ja sitä kautta huono-osaisten suhteellisen hyvinvoinnin parantaminen, vai kansantalouden yleinen kohentamiseen perustuva koko kansan elintason absoluuttinen parantaminen. Nämä tavoitteet ovat usein ristiriitaisia, ja siitä syystä muodostuvat ratkaisevaksi ideologiseksi eroksi nykyisen vasemmiston ja porvariston välille.
Tämä ei kuitenkaan ole ainoa ideologinen ero. Provaripuolueille on tyypillistä pyrkiä parantamaan kansantaloutta rajojemme sisäpuolella, kun taas vasemmisto lähtee pelastamaan koko maailmaa kaikelta ikävältä (kuten globalisaatio, ilmaston lämpeneminen ja kehitysmaiden työllisyys). Arvotuskysymys tämäkin.
Loppuun juuri niin pettämätön, objektiivinen ja puolueeton testi kuin suinkin osaan tehdä:
Pienet tuoloerot ovat tärkeämpi tavoite kuin kansantalouden kohentumisesta johtuva köyhyyden väheneminen.
3) No ei tod.
9) Tietysti.
Ensisijaisesti on syytä keskittyä kotimaisen kilpailukyvyn, ja sitä kautta työllisyyden, kehittämiseen. Ihmetellään globaalia hyvinvointia jos jää aikaa.
3) Hyvä suunnitelma.
9) Kamalan itsekästä.
PS. Pistä vaan fleimiä jos siltä tuntuu. Hyvin argumentoitua sellaista pidän jopa suotavana.