Borettaa, vituttaa ja panettaa. Vaikka näistä tuo viimeinen onkin aika krooninen olotila, siihenkin on vaikea tottua, saati sitten noihin muihin. Mutta ei siitä sen enempää.
Välillä mietityttää, että mistä helvetistä sitä aina onnistuu kehittämään uusia tuulimyllyjä, ennen kuin on edes ehtinyt hävitä taistelun edellisille. Realistiset tavoitteet on tylsiä. Aina pitää yrittää enemmän kuin mihin inhimillisesti pystyy.
Sillähän saa aikaiseksi helvetillisen stressin lisäksi yleensä loppujen lopuksi myös kahden päivän krapulan, kun on vain pakko nollata jossain vaiheessa. Muuta ei sitten tarvitse kuvitellakaan saavutavansa. Kun vain joskus oppisi mitoittamaan tavoitteensa niin, että niihin ihan oikeasti voisi päästäkin.
Joulun alla alkaa aina masentaa. Siihen on turha yrittää keksiä mitään muuta lääkettä kuin aika – 27.12. on taas uusi päivä. Kavereiden olemassaolo auttaa asiaan, mutta ihmetyttää, mikä pointti on koko juhlassa? Miksi ihmiset haluavat ehdoin tahdoin stressata itsensä henkihieveriin? Eikö maailmassa ole ihan tarpeeksi kiirettä muutenkin? Eikö Stockan hullut päivät riitä ihmisille, jotka nauttivat kaupoissa jonottamisesta?
Ilon ja valon ja rauhan juhla. Ja vitut. Pimeimpään aikaan vuodesta kuukausi hirveetä kiirettä ja stressiä, jonka jälkeen voi iloita siitä, että se on ohi. Ja pitää olla kauheasti kaikkea jouluista rekvisiittaa, joista osa aiheuttaa tulipalovaaran, osa sotkee koko kämpän havunneulasilla ja loput vain ovat tiellä 11 kuukautta vuodessa.
Ei ehkä olisi ollenkaan huono juttu, jos siihen ihan oikeasti joskus otettaisiin mukaan myös sitä iloa, valoa tai rauhaa.