Kirjoitanpa tämän muistiin ihan vain itseäni varten.
suunnitelmia j:n kanssa kx2:n syyslomalle. tarkoituksena viettää paljon aikaa yhdessä. kaikki alkaa tiistaina, jolloin sovitaan, että keskiviikkona nähdään. tulee ke-aamu ja kaskas, toisella on viisaudenhampaat kipeät. sovitaan silti tapaaminen illalle, mikä toteutuukin mun luona.
j tuli seiskan jälkeen kylään ja oli ihan jeessiä. ei mitään ihmeellistä, kunhan halailtiin. taisin olla aika hiljaa koko 1,5h. takaraivossa jyskytti ajatus, että pakko puhua, pakko puhua, mut ei nyt. oli kait ihan kiva tapaaminen ja jäi ihan hyvä fiilis. sovittiin, että j tulee yökylään perjantaina ja tehdään jotain ruokaa.
no perjantai tuli ja j myös. tuli vasta joskus puol 9 jälkeen kun oli ollut ostamassa iskälle synttärilahjaa ja kuntoilemassakin piti käydä. no ei siinä mulle ollut mitään ongelmaa. heti kun se astui tosta ovesta sisään niin mulla oli koko ajan ihan outo olo. jotenkin mun kroppa käyttäytyi niin kylmästi. se valmistautui kuulemaan pahinta.
no mä tein ruokaa sit melki heti ja juotiin pikkusen viiniä ja j katteli telkkuu täällä. sitten tuli hetki ottaa puheeksi tää tilanne.
mulla tunne kun oli se, että homma niiden kotona ei etene. eikä se 2H pidä millään paikkaansa, vaan taas homma venyy ja venyy. mä oon niin huono puhuun, että vaikeeta oli. jotain siinä sitten kyselin ja jotain epämääräistä sain vastaukseksi.
kysyin mm että miten se kotihomma etenee, että onko se vielä plänäysvaiheessa. vastaus oli, että ei ole tehnyt mitään konkreettista. k oli ehdottanut terapiaa taas, mutta j oli kieltäytynyt kun ei siitä ole ennenkään ollut apua, niin miten nyt olisi.
sitten kysyin että mä haluan tietää, odotanko mä turhaan. vastaus oli ”en tiedä”. mä sitten siihen sanoin, että toi vastaus on itse asiassa kattavampi kuin vois luulla. en tiedä = huono merkki. tulos voi olla kumpi vaan. j sitten siihen että eihän hän edes tiedä, mitä se on mitä mä odotan. kysyin että arvaa. no hän sanoi, että odotan sitä että hän muuttaa pois kotoa. no totta toikin, mut vastasin, että ennemminkin odotan sitä, että meistä voisi tulla jotain. mihin hän vastaa, että eihän se oo edes varmaa, että tulisko meistä mitään. minä sitten siihen, että no ei olekaan, mutta kyllä mä ainakin haluisin nähdä sen, että voiko tulla. että ei kai tässä turhaan olla 4 vuotta hengattu. (nyt vaikuttaa siltä, että olen.) mä siinä sitten selitin kaikenlaista, esim että kyllä mua harmittais jos se jäis näkemättä jne..
jossain vaiheessa j sanoi, että ei halua satuttaa mua. ja että tääki on niin epäluonnollinen tilanne, kun muhun sattuu niin paljon koko ajan. mikä oli kyllä ihan totta. mä sit siihen sanoin, että tilanne olis toinen, jos mä voisin olla ihan varma siitä ja sen aikomuksista. mutta kun mä en ole. jos mä olisin ihan varma, niin homma olis ihan toinen ja mäki voisin rentoutua.
j sitten sanoi, että kyllä hänelle tulee välillä olo, kun on pikku-k:n kanssa tosi hauskaa, että mitä väliä hänellä itsellään on, että pk on se tärkein. (mä oon nro 2, aina ja ikuisesti, vaikka se kesällä sanoi ihan toisin.) kyllä mä ton ymmärrän, että pk on tärkein, mutta miks se pitää tehdä oman onnellisuuden kustannuksella. syy on se, että iso-k voi vaikka päättää lähteä juukaan hoitaan vanhempiaan. musta se ämmä ei vaan voi tehdä noin. isällä on oikeus lapseensa. se ei vaan tajua sitä.
sit se myös sanoi, että tää toinen joka syntyy tammikuun lopussa on tosi vieras. kun se on saanut alkunsa ihan väärin. mutta kun pk alkaa nyt ymmärtää asioita, niin se ei puhu koskaan isälleen ku vähä ymmärtää asioista. mä oon ihan erimieltä tosta. tai jos lapsella on yhteys molempaan vanhempaan, niin siitä voi tulla tasapainoinen. sit se puhu siitä että millanen pk:sta kasvaa, kun ei oo vanhemmmat yhdessä. parempihan lapsen on nähdä vanhemmat erossa onnellisena kuin yhdessä onnettomina. mut sit j höpisi jotain semmostakin että vaikee myöntää että on epäonnistunut siinä yhdessä asiassa, missä olis pitänyt onnistua. jepjep. kyl on pinnallista.
mitäs sit muuta. no mä olin tosi hiljaa tosi paljon. jossain vaiheessa kuitenkin menin sen kainaloon, mutta sielläkin oli kylmä kuin helvetissä. ei se ollut yhtään sellanen mitä aikasemmin eli että olis silitellyt tai rutistellut saati sitten pussaillut tukkaa tms. kyl se pussas mua tos kerran ku puhu kaverin kans puhelimes ja sit ku se lopetti sen niin pussas eka poskelle ja sitten mä pussasin takas suulle. ja tietty pussattiin ku se tuli tänne.
noiden keskustelujen jälkeen oli oikeesti tosi hiljaista. kyl se sanoi että meidän olis pitänyt vaan nauttia tämmösistä hetkistä. tohon mä taisin sanoo sen,että jos voisin olla varma tilanteesta niin pystyisinki nauttiin. siihen liittyi jotain semmosta että molemmat kuitenkin tietää että tästä asiasta on puhuttava. mut sit jotenkin siihen liitty sekin että tää koko tilanne on niin kummallinen ku yleensä ihmiset kuitenki tapaa baarissa jne.. en mä oikein hiffannut, että mitä se noilla joillain puheillaan meinas.
j oli myös tosi hiljainen. se sanoi jossain vaiheessa että kun tää syksy on taas vaan menny eteenpäin ja hän on sysännyt ajatukset pois mielestä. eikä asiaa auta se että sillä on joku dedis jonka mä oon antanut. että se on vaan antanut arjen rullata niinku mä ARVASIN!!! tai TIESIN! se on koettu niin monta kertaa. se meni tosi vaikeeks, varmaan sitä itketti mut ei kehdannut itkeä. sit se sano että sen on parasta mennä kotiin. sanoin että mietin sitä myös, mutta en halua, koska en halua että erotaan tämmönen keskustelu takana. mutta niin vaan kävi. en saanut sen mieltä muutettua. huomasin kuinka se oli pahana. se sanoi että ei pysty yksin selvittään tota että pitää päästä puhuun jollekin. ajatuksena että pitää konsultoida jotain joka on oikeesti kokenut noita juttuja. toivottavasti se nyt menee sitten kans jutteleen jollekin.
sanoi sysänneensä ajatuksia, eikä ole tehnyt sitä ajatustyötä, mikä sen olis pitänyt tehdä itsekseen.
jossain vaiheessaa se sanoi vihaisena että että onkin antanut taas vaan ajan mennä tekemättä mitään (tai jotain tonnepäin), että pitäs vaan sanoo k:lle että ”miten me nyt hoidetaan tää”. sit se jotenki sano että nyt on aika toimia. se sanoi sen tosi painavasti. sillee että mäki jopa uskon, mut luulen, että se ehtii unohtaa sen, kun pk tulee kotiin. sen jälkeen millään ei olekaan enää väliä.
se tais olla meidän tarinan loppu. tai siltä musta ainaki nyt tuntuu.