Se repii mua kappaleiksi, saa mut tuntemaan ikävältä. Saa mut nauramaan, se vaan vituttaa. Miksi juuri se, se sen vitun hymy ja ne silmät saatana. Se saa mun sielun pulpahtamaan aina kieuhumaan asti se vääntää mun mahaa.
Se on tuolla jossain, istuu ja ajttelee, on kuitenkin ihminen. On perkele lähellä, on jossain siellä ja ajattelee ehkä vaan mua, vaan mua, vaan mua. Vitustako mä tiiän miksi se REPII MUA näin paljon.
Se antaa mun virua sen edessä alastomana ja virrata omissa kyynelissä loputtomaan tuskaan asti ja sitten se EHKä ja vain EHKÄ nostaa mua ylös ja tuudittaa, silittää tukkaa ja turvonneet silmät se sulkee multa ja mä oon taas SOKEA. Ja luulen et silmäni olivatkin siniset.
Se repii mua saatana. Ja vituttaa. EIKÄ se lopeta koskaan, mä lupaan, ei koskaan.
Monta vuotta sitten mä tein niin, mä olin sille mitä se on nyt mulle. Olisipa toisin. Olisipa..