Oli selkeä suunta kävellä sinä aamuna eteenpäin ja laittaa jalkaa tiivisti toisen eteen. Kuin olis ollu jokin tarkoitus pyrkiä juuri siihen suuntaan ja tiivisti kävellen tuijottaen vain yhtä ja ainutta asiaa, valoa. Olin suorastaan vakavan tosissai kaikesta mitä ajattelin ja mitä ylipäätään mitä oli päässäni liikkunut.
Pimeä oli laskenut pian raskaat verhonsa päivän ylle ja aurinko sai hengähtää lasivitriinin taa hetkeksi. Kuu oli kuin kynttilä tuskaisen maailman yllä ja pilvet ikäänkuin aiheuttivat liekin lepattamista.
Ilmassa oli ihan hivenen raskas hengittää ja siksi eteenpäin pyrkivät askeleet hidastuivat ja vauhti ei ollut huumaavaa. Päässä pyörrytti. Välillä sulkien silmiä välillä katsellen matalaa liitoa lintujen taivaanrantaa ja sitä lepattavaa kynttilää kohden. Tuntui tuskaisen raskaalta. Päähän alkoi särkemään äkisti. Tuntui kuin korvasta korvaan olisi lävistetty jollakin suurella ja terävällä. Viiltävä kipu.
Tipuin polvilleni lumeen. Kosteus lävisti polvet ja housut kastuivat. Kädet ottivat vastaan kylmän maan ja rinnassa tuntui pistoa. Painoin päätä alas, suun pieltä väpätti. Hieraisin silmiäni oikealla kädellä jolloin lumi tarttui myös kasvoihin. Ravistin päätäni ja olin paikoillani. Nousin tiivisti ylös tasapainoittaen hieman käsilläni kulkuani.
Yhtäkkiä lumi syveni ja askeleet painoivat enemmän. Siinä vaiheessa muisti huojui hieman. Tuli pilkkopimeää. Taivaan kynttilä katosi ja olin kuin säkissä. Haparoin tietä polulla jota kuljin. Tukehdutti, happea kuljetettiin suurissa lasteissa kohti ilmaa ja pieni ilmavirtaus tuntui tosiaan poskipäilläni. Tunsin sen vievän minua eteenpäin. Ylöspäin.
Suoraan, sivulle, oliko oikea vai vasen, en muista tarkalleen. Kuului suurta huutoa, kuin kiljuntaa, pitelin korviani, kylmäsi. Huuto paisui tärykalvolleni niin kovaksi että jouduin jälleen kyykistymään ja pysäyttämään matkani. Sattui viilsi, kovetti. Sitten tuli niin hiljaista, en kuullut enää omia askeleitani, yritin puhua, en kuullut. Oli hiljaisempaa kuin koskaan ennen En kuullut sydämeni takomista, hengitystä. En kosketustani korvillani. Hengitin syvään kiivaasti, nopeasti sydän takoen ylikierroksilla.
Juoksin hetken, tuli kuuma, kylmä, hiki virtasi pitkin jo rypistynyttä otsaa ja silmät tuijottelivat kiiluvan valkoisina pimeän keskeltä nähden ei mitään. Kädet ja kroppa jännittyivät uorotellen ja askeleet menivät puolelta toiselle polulla. Nyt näin pieniä vilauksia maisemasta, pimeä maisema, pelto, suuri silta edessäni. Sain pidettyä tasapainon juuri ja juuri sillalle asti kurissa.
Jokapuolella alkoi rävähtelemään punaisia, tulenpunaisia ja oransseja, auringon värisiä valoja. Keltaista ja kirkuvaa. Ääntäkään ei kuulunut, nousin hitaasti jyrkentyvälle sillalle ja katsoin tiiviisti valoja joita sykki maailmakaikkeuden sydämestä. Roiskuva kuuma laava pulppusi alapuolellani ja olin varma että olin saapunut johonkin suuruden paikkaan. Sillan päällä ei näkynyt mitään muuta kuin johtava tie kaikkien rasittavien kipujen ja kuulon ja näyn yhteydessä, helvetin pitkä tie edessäni kipusi kukkulalta kukkulalle muodostaen näystä taulumaisen.
Ja siinä hetkellä kun tajusin saapuvani viimeiselle taivaleelleni kaikki maailman ja ikuisuuden tuska ammuttiin pienellä nuolella suoraan sydämeeni. Se lävisti minut niin murskaavasti etten edes ajatellut pystyväni kantamaan niin paljon ikävää, kuolemaa, harmia, huolia hartioillani. Mutta minä pystyin, jatkoin selkäkyyryssä eteenpäin sillalta.
Paita jo riekaleina, housut revittyinä astuin alas sillalta missä alkoi sietämätön kuumuus, vaihdellen kylmyyden ja kaikkien helvettien tuskista olotiloihin mitkä uuvuttivat minua jo entisestään. Aloin näkemään taas selkeästi ja kuulemaan pääni sisällä kaiken, kaikki rukoukset, kaikki ne valitukset, voivotukset, manaukset, pahanteot, mielisairaat, hulluuden, vaan en sanaakaan rakkaudesta, en hyvästä, en ilosta. Silmissäni näin ruumiita, paistettuja polttouunissa elävältä ja hautoja, näin vanhuksia ja lapsia. Näin huutavia pikkueläimiä. Näin raiskauksia ja hirsipuita. Ammuksia, näin kuinka mielisairas leikkaa vaimonsa kielen irti. Näin kaiken enkä kestänyt sillasta kuin muutaman lopullisen askeleen.
Rymähdin raskaana alas ja vaikeroin. Liitin käteni rukoukseen, mutten saanutkaan rukoilla. Itkin, mutten saanutkaan itkeä. Valitin, mutta minua ei kuultu enää.
—-