No tänne ei ainakaan liian usein kirjoita ajatuksiaan muitten luettaviksi. Yleensä noita ajatuksia tuleekin kirjoitettua ihan siihen vanhanaikaiseen päiväkirjaan, mutta viime päivinä en ole kyllä siihenkään kerennyt keskittyä kunnolla ja nyt kun olisi aikaa niin ei ole päiväkirjaa mukana.
Ihmeellinen vaikutus tuolla auringolla, sillä muutamana päivänä on ollut niin kauniit auringon paisteet että itsestäkin tuntuu että jaksaisi paremmin ja elämä hymyilee, sillä tämä synkkä, pimeä aika tekee kyllä minuunkin saman vaikutuksen, synkän ja väsyneen.
Kesäihmisiä siis oon.
Uuden kissavauvankin kanssa on mennyt hyvin, se raasu pitää mulle seuraa, harmi vaan kun ei puhuta samaa kieltä 🙂
Olen huomannut sen puolen myös itsessäni et mietin asioita paljon, siis päässäni ja mitä elämältä haluaisin ja muutenkin maailman menoa vaikka päältä päin saatankin näyttääkin tyhmältä.
En osaa puhua politiikasta tai mistään muusta tärkeästä muuta kuin elämän kokemuksista mitä 22 vuoden aikana oon kokenut ja miten se on vaikuttanut minuun ja muihin ihmisiin. Tekstini saattaa nyt olla hieman hajonainen, mutta niin on ajatuksetkin.
Sitten se että luulin jo pidemmän aikaa että olen vahvoilla, että elämän tilanteeni olisi nyt sellainen että nauttisin siitä niin viime vklopun tapahtumien takia onkin pulmahtanut ajatuksiini asia että puuttuuko sittenkin elämästi jotain mikä voisi tehdä siitä paremman. Ihminen jonka kanssa jakaa näitä asioita ja kokemuksia.
Sehän se silloin eron aikana olikin rankinta, nukkua yksin, sillä siihen ei meinannut millään oppia, jostain kumman syystä..
Niin nyt taas kaipaan sitä, ihmistä jonka tuoksun tuntee kun käpertyy peittoihin ja hengityksen mihinkä nukahtaa. Aamulla herätä ja huomata että vieressä on joku että se ei ole yön aikana kadonnut mihinkään, jäänyt siihen sun viereen, vaikka mahdollisuus olisi häipyä.
En ole ihastunut keneenkään, mutta iski kaipuu siihen tunteeseen. Kun on niin rakastunut ettei huomaakaan että hymyilee kun häntä ajattelee. Jaksaisit tehdä mitä vaan kunhan saisi sen mielitiettynsä onnelliseksi.
Siskolla on perhe niin oon saanu katsoa vierestä kun parisuhde on syntynyt ja siitä perhe.
Mullakin oli joskus se mahdollisuus, mutta ei enää. oon siinä nollaviivan kohdalla eli yksin ja kissa seurana.
Nyt jostain syystä kaipaa sitä seuraa.. Tykkään nimittäin olla yksin, koska kukaan ei arvostele sinua silloin miltä näytät tai miten elät mutta nyt..
Onko pakko ottaa riskejä että saisi sen tunteen; tuntea olonsa toiselle tärkeäksi ja rakastetuksi?
Ja miten se onnistuu jos on joskus loukattu niin syvältä ettei luota ihmisiin saatika itseensä?
Tarvitsen sitä tunnetta että on syy olla täälä tai syytä odottaa jotain. Suorastaan raivostuttaa miksi ihminen on nii riippuvainen toisesta ihmisestä?
