Mä aloin taas soittamaan viulua, ehkä se on jotain terapiaa mulle. Sit seuraavaksi kirjoitan kaiken mitä ikinä saan nyt itestäni irti mun nuottikirjaan. Olkoon se sitten laulu minusta, mun tunteista. Joskus mä mietin että oonkohan mä unohtanut kuka mä oon tän kiireen keskellä. Aina on kiire, kaikilla kiire, kai se tarkottaa et on niin paljon elämää, että pitäisi koko ajan olla jossain. Mut nyt mä pysähdyn, enkä itke, en tällä kertaa. Kyllä viulusta saa kauniita ääniä ulos, on vähän sormet kohmeessa ja vaatii keskittymistä tauon jälkeen mutta jos kuuntelee tarkkaan niin huomaa, että se soi.
Kun aloitin soittamaan viulua olin 8-vuotias pikku tyttö. Mun ensimmäiset kaksi soitonopettajaa oli ankaria. Toinen oli ranskalainen naispuolinen henkilö, opin siltä todella paljon. Seuraava oli saksalainen, se oli ankara ja hiukan turhautunut. Muistan vieläkin kun se aina tiuski mulle. Mutta opin siltäkin soittamisesta paljon hienoa asioita.
Jos voisin yrittää soittaa ton Beyoncen Listenin, sit kun ei tarvitsis enää kuunnella sitä.
Susan