Tummanpuhuvaa, hämärää ja utuista.
Punaisia, isoja omenia keittiön pöydällä.
Paksu, kultainen kynttilä.
Olo on herkkä ja samalla häiritsevän odottavainen. Tunnen muutoksen tulevan, enkä halua estää mitään. Onnellisuus on suotu myös minulle, tahdon uskoa niin. Onhan asia näin, onhan?
Sormeni ovat jäässä. Villasukat kutittavat. Kehoni elää täydellä vauhdilla, sydämeni pamppaa, suoneni kohisevat ja tunnen, kuinka ympärilläni oleva ilma kihelmöi. Olen elossa. Matkalla kovaa jonnekin, kohti jotain kaunista ja annan itselleni anteeksi.
Jos elämä pystyi siihen, miksen minäkin.
Oi luoja miten sitä välillä pelottaakin. Onnellisuus pelottaa. Sitä nousee helposti varpailleen odottamaan sitä isoa kurakasaa, joka on niskaan tippunut aikaisemmin. Mutta mikä muu, kuin elämä itse antaa voimia jatkamaan. Kuhan on on hyvä omatunto. Kaunis karma. Hyvä olla.
Kaipa rakkaudenkaipuinen ihminen on maailman vahvin olento.
Ei, en ole tavannut ketään. Mutta minulla on usko. Usko siihen, että yritykseni parantua ihmisenä on tuottanut hedelmää ja minullakin on pian oikeus siihen elämään, joka on ollut minulle aina niin uusi ja tuntematon. Elämä, jossa joku kaikesta sydämestään tahtoo nähdä minut. Tuntea minut. Nähdä kuka olen. Elämä, jossa on yksi ihminen kahdessa ruumiissa.
Odotan. Hymysuin ja valmiina.
Rakkaat ihmiset, kuunnelkaa kaunista musiikkia ja tehkää itsenne onnellisiksi.