Olen vain ihminen, on ensimmäinen mikä tulee mieleen kun elämä välillä saa kaaoksen piirteitä. Töitä on liikaa, tentit ja deadlinet painaa päälle, huomaa että hevonen on saanut liikaa valkuaista ja pitäisi miettiä mitä antaisi tilalle jotta hepsukka ei olisi väsynyt ja maitohapoilla vasta puolen tunnin treenin jälkeen mutta ettei kummiskaan kävelisi kahdella jalalla tarhaan joka aamu…huoh
Ja oma ruumis tuntuisi kun se olisi hajoamis pisteessä. Onhan se hälyttänyt jo kauan, aamulla särkee pää, töissä hartiat huutavat. Tuntien talutus -20 asteen pakkasella tekevät että polvet ja nilkat muistuttavat olemassaolostaan läpi yön ja lihakset ovat saaneet kyytiä jo monta viikkoa. Ilman riittävää palautus aikaa mikä johtaa mielettömään lihassärkyyn,voimattomuuteen ja lämpöön. Mutta eihän sitä halua sellaista kuulla, aamulla kahvia ja illalla buranaa.
Entäpä ne rakkaat ystävät joita ei vain halua hylätä koska ei pysty myöntämään itselleen että nyt pitäisi ottaa aikaa itselleen eikä vielä kaiken lisäksi lähteä kavereitten kanssa baariin (viimeksi lähdin yks la 9h työpäivän ja 1,5h ratsastuksen jälkeen)
Silti tiedän etten elämääni vaihtaisi kenenkään kanssa, ihminen luo omat sääntönsä ja rajansa ja tiedän että nyt jo kun vain sain tämän tänne kirjoitettua niin menen taas huomenna koulunpenkille ja tallille sen kummemmatta repimättä hiuksiani päästä. Oikeastaan aika onnellisena…
