Koin eilen illalla rankan duunipäivän jälkeen miellyttävän yllätyksen: Da Capoja saa nykyisin patukan ohella pusseissa, käärekonvehteina… nam nam. Nyt se riemu repeää. Ja vyö ja housut samalla kertaa. Luulin jo päässeeni suklaan himosta, mutta sitten erehdyin maistamaan muutaman näitä, ja sehän oli menoa se. Asiaa ei varmaan auttanut se, että olen taas tosi jumissa duunien kanssa… eikä se, että olen taas tosi jumissa ihmissuhteiden kanssa.
Ärsyttää ihan siggenä sellanen asenne, et ei voida vastata viesteihin kun yritetään soittaa tai muuten ottaa yhteyttä. Helvetti jos ei kiinnosta olla yhteydessä niin senkin voi kyllä sanoa, ei se ainakaan tilannetta huonommaksi tee. Lapsellisuuden huippu mököttää yksin ja olla kertomatta että mistä oikein kiikastaa. Ihme hommaa.
Lähden taas muumioitumaan tuonne palaveriin. Aivokuolio kohtaa alle 40-vuotiaana tällä menolla.