Pessimistisesti menee niin että kun jotain luulee omistavansa, ei sitä välttämättä olekaan, tai omistamansa kohde onkin vain symbolinen, ja siksi tarpeetonta.
Entä jos vaikka rakastuisi, voisi ajatella että silloin omistaisi tuon rakkauden kohteen, ainakin voisi kuvitella että omistaisi jotain yhteistä, aikaa esimerkiksi. Itsekästä tosiaan. Kohde voi ajatella jotain muuta, ja vaikka se rakastaisi, samaa tai jotain toista, abstraktiota se vain, omistautumista ajatuksilleen, mielenanarkiaa. Myös joskus kehonsa joutuu antamaan tuon mielijohteen takia, kehon kieli – rakkaus – rajallisuus – hulluus – omakohtainen neronleimaus. Kasvojen ilme, voiton tunne. Tunteen voitto!
Siis palataan asteelle, mielenhallinta, kukapa veisi jalkojasi ellet sinä.
Jos ajatellaan ihmisenbiologiaa, onhan se kivaa kun kehon hormonitasapainoa sekoitetaan, ja näin positiivisten tunteiden kautta, joka päivähän voisi ottaa rakkauspillerin ja tuijottaa avosilmin maailmaa. Ei edes haittaisi ne typerät runkkarit bussissa, jotka sanoo -Oikein hyvää huomenta. Kuittaisi sen saappaat jalassa, ja teeskentelemättä sanoa runkkarin painua toisten siitä pitävien muiden seuraan.
Muttei kyse olekaan siitä ettei pidä jostain ja jostain pitää. Keitä ovat ne joista en pidä, ne joihin en viitsi katsoa, joiden annan kävellä ohitseni, olen heidät ulkopuolistanut, minusta, tehnyt niistä välinpitämättömyyteni kohteita. Coolisti en sitäkään tee. Vielä on opittavaa stooalaisilta.
