Olin katsomassa niin kauniissa Orionissa, Helsingin helmeässä kuplivassa ja artistisessa päämajassa Pasolinin Teoreman.
Elokuvassa nuori mies tulee porvarikotiin ja saa kodin passion valtaamaksi: Kotiruova antautuu aistiensa vietäväksi, poika ulostautuu itsensä kaapista -> ehkä Pasolinin omaelämänkerrallista < Palvelijatar tepsuttaa samaa tahtia, tytär pääsee eroon neitseen taakasta, ja isä vastuut hellittää kun talvisessa Italian merimaisemassa nuorukainen viettelee hänetkin.
Mahtavaa siis. Nuorukainen poistuu näyttämöltä ja paljastaa kodin ja ihmisten tyhjyyden. Nuorukainen jää abstraktioksi sillä hän ei enää koskaan palaa, maailmat ovat repeytyneenä katsojien kasvoille. Porvarillinen itseinho, kadonneen onnen kauhu ja sekasorto saa erimuotoja eri rooleissa.
Mitä tarina opetti, ehkä sen miten kaunis kaipuu jää pohjattomaksi jos tilalle ei ole mitä voisi ammentaa. Eikä se tyhjyyskään ole rumaa, sen minimalismi on loistokasta. Pasolini puhuu kuin taiteilijan suullaan monologin taiteen tekemisestä pojan suulla.
Elokuva ei anna mitään ratkaisuja, siksi se on hyvä. Surumielisyys ei jäänyt vaivaamaan, vaan synnytti poiskävellessä pakkasessa viimasuojan, eksistenssikokemus. Katsokaa vain Salò, näin sen, eksistenssin irvailevaa virtaa.
N i i n mahvataa
