Hyvät, pahat ja Spotify

Eilen se iski. Huono omatunto. Ja syynä oli Spotify. Keskisuomalainen-lehti kertoi, että levy-yhtiö Sakara Records oli netonnut ruotsalaiselta musiikkialustalta 31,40 euroa siitä, että Mokoma-bändin biisejä oli kuunneltu biisikirjaston kautta 118 119 kertaa. Eli noin kaksi ja puoli eurosenttiä per sata kuunneltua biisiä.

Kuulostaa surkealta, mutta Sakaralle tiedoksi, että parempaa tiliä te teette kuin norjalaiset. Norjan Dagbladet raportoi taannoin, että paikallinen levylafka Junior Racing oli netonnut yli 55 000 Spotify-kuuntelukerrasta vain kahden Mäkin juustohampurilaisen verran, pari euroa.

Vaikka edellisessä blogissani digitaalisen musiikin tulemista päivittelinkin, olen tietenkin antautunut sen vietäväksi (kaikkea voi kokeilla, jos se on ilmaista). Ja kyllä, Spotify on aidosti kätevä konsepti. Mutta käyttäessäni sitä tunnen nyt jollain hämmentävällä tavalla itseni osasyylliseksi levy-yhtiöiden riistoon, vaikka ongelma ei kuitenkaan ole 5,5 miljoonassa käyttäjässä, vaan itse palvelussa. Se kun ei tuota juuri mitään kenellekään nykyisellä toimintamallillaan.

Viime vuonna Spotify AB:n liikevaihto oli vaivaiset 70 000 euroa ja kulut yli kolme miljoonaa euroa. Nopealla päässälaskulla kääpiösimpanssikin tajuaa, että jos banaanissa on pelkät kuoret, ei siitä paljon riitä muille jaettavaa.

Sori vaan Sakara, huonosta omatunnostani huolimatta aion edelleen jatkaa Spotifyn käyttämistä. Mutta ehkä vastaisuudessa keskityn kuuntelemaan vain suurten monikansallisten levy-yhtiöiden artisteja. Se on kaiketi eettisempää, kun ne saavat fyrkkaa niin paljon muualtakin. Tai ehkä pitää sen verran suosia suomalaista, että vastaisuudessa en kuuntele kotimaisia artisteja Spotifyssa, vaan ostan sen sijaan heidän CD-levynsä.

Sitä paitsi, eihän Spotifysta löydy edes Leevi and the Leavingsia.

Kirjoitettaessa soi Kasabian: West Ryder Pauper Lunatic Asylum