Muutama päivä sitten Yle [url=http://yle.fi/uutiset/viihde/2009/11/moni_pelaaja_olisi_sotarikollinen_oikeassa_elamassa_1184320.html]uutisoi[/url] melko raflaavalla otsikolla: ”Moni pelaaja olisi sotarikollinen oikeassa elämässä”. Jutussa kerrotaan, että jos sodassa oikeasti tehtäisiin niin kuin useissa peleissä, se olisi sotarikos:
[LAINAUS]Useat sotakohtauksia sisältävät pelit sisältävät sotarikoksiksi luokiteltavaa materiaalia. Ihmisoikeusjärjestöjen tutkimuksen mukaan suosituissa peleissä muun muassa tapetaan siviilejä, kidutetaan vankeja ja tuhotaan mielivaltaisesti ihmisten koteja ja rakennuksia.[/LAINAUS]
On vähän vaikea ottaa juttua vakavasti. ”Hyvät hyssykät, fiktio on epärealistista!” Ai, älä? On eittämättä totta, että useimmissa pelissä sotakohtaukset — ja suunnilleen kaikki muutkin kohtaukset — ovat monella tavalla epärealistisia, eikä teoilla ole oikeita tai loogisia seurauksia. Tällä hetkellä peleissä käsitellään näitä asioita lähinnä toimintaleffojen tasolla, ja se on sääli — ei siksi, että niitä käsiteltäisiin jotenkin ”väärin”, vaan siksi, että olisi mukavaa, jos valikoima olisi monipuolisempi.
Ymmärrän myös sinänsä tutkimuksen tarkoitusperät. Otan ihmisoikeuskysymykset hyvin vakavasti, ja minusta on sikäli mukavaa, että asiaa pidetään tärkeänä… mutta minusta on ärsyttävää ja turhauttavaa, että asiaa käsitellään tällä tasolla ja näillä asenteilla. ”Moni pelaaja olisi sotarikollinen!” Niin, mutta kun ei ole, [i]koska se ei tapahtunut oikeasti.[/i]
Tuntuu jälleen kerran siltä, että peleihin yritetään soveltaa sellaisia standardeja, joita ei edellytetä muulta fiktiolta ja viihteeltä. Yhtä hyvin voitaisiin olla hurjan huolestuneita siitä, että miten nyt voi olla niin, että jos Bruce Willis on muka poliisi, hän vaan juoksentelee ympäriinsä ampumassa epäiltyjä, vaikka tosielämässä häkki heiluisi jo ensimmäisen kohtauksen jälkeen! Tosielämässä Carrie Bradshaw olisi loputtomasti soutava ja huopaava oman navan tuijottaja, jonka käsitys riippumattomasta naiseudesta rajoittuu siihen, että saa [i]ihan itse[/i] päättää, minkä kenkäparin ostaa. Ace Ventura voi naurattaa telkkarin ruudulla pelleillessään, mutta tosielämässä moinen kaveri olisi suunnilleen samassa sosiaalisessa asemassa kuin se housuihinsa paskonut tyyppi, joka riiteli viime perjantaina Kampissa jonkun näkymättömän tyypin kanssa — tai ehkä liikennemerkin, johon nojasi. (En jäänyt seuraamaan tapahtumien kehitystä.) Ja jos tosielämässä pukeutuu outoon teema-asuun ja viettää yönsä hakkaamalla tajuttomaksi tyyppejä, joiden toiminta rikkoo henkilökohtaista moraalikäsitystä, voin vakuuttaa, ettei paikallinen poliisilaitos laita katolleen suurta valonheitintä, johon on maalattu tyypin oma logo — ja jos laittaisikin, [i]se logo ei näkyisi taivaalla.[/i]
Juttu on myös sikäli harhaanjohtava, että useimmissa sotapeleissä ei ole siviilejä lainkaan. Toisin kuin tosielämän sotilasoperaatioiden suunnittelijat, sotapelien tekijät yleensä pyrkivät välttämään siviilikuolemia — etenkin sellaisia, joissa pelaaja itse on niistä vastuussa. Se ei tosin johdu mistään vahvasta moraalisesta kannasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että liian rankka sisältö tuo helposti mukanaan rajoituksia siihen, missä peliä voi myydä, joka taas vaikuttaa suoraan tuloihin. Kuten aina, lopulta kaiken takana on kaikkivoipa dollari.