Eräs aivottoman oloinen hyypiö seuraili mua viime keväänä ja sitä edellisenä syksynä. Aina kun pyörin kotikulmillani, niin tyyppi jostain ilmestyi joko edelleni kulkemaan tai jälkeeni seuraamaan. Viime kesän jälkeen en ollut nähnyt kyseistä miestä kertaakaan ja kuvittelin hänen saaneen jostain uudet aivot tai muuttaneen pois täältä.
Eilen illalla kun olin lenkillä tunsin viiltävät väristykset selkäpiissäni. Tunnistin miehen jo kaukaa hänen pyöräilytyylistään: polki enimmäkseen seisaaltaan ja keikkui satulan puolelta toiselle tasapainovammaisesti. Mies kuitenkin ohitti mut, tuijottaen pitkään ja ärsyttävästi, oli lähellä etten näyttänyt kieltä. Olin helpottunut kun en nähnyt häntä, kun hetken kuluttua katsoin taakseni.
Mutta kappas, olin jo jo ehtinyt unohtaa koko tyypin ja edennyt matkaa kilometrin jos toisenkin, kun mies takaani juoksi kymmenen askelta edelleni ja jäi siihen kulkemaan samaa vauhtia kanssani vilkuillen vuorotellen oikealta ja vasemmalta todella amatöörivakoilijamaisesti, että tulenko varmasti perässä. Tyyppi oli siis fiksusti pyöräillyt ensin kotiinsa ja juossut mut sitten kiinni. Ja lujaa sai muuten juostakin.
Ihan kiusallani nopeutin vauhtia ja pääsin miehen edelle, kun sen raukan kunto ei kestänyt sitä menoa. Hän kai tietää suunnilleen missä asun ja onnistui siksi oikaisemaan, kun itse kiersin pidemmän kautta. Ehkä kuntoilu ei ole hänen juttunsa. Sain miehen harhautettua ennen kuin pääsin kotiovelleni ja onnistuinkin kimpoamaan niin kummaa kautta kerrostalon alaovelle etten ollut aikaisemmin kuvitellut sellaista reittiä edes mahdolliseksi.
Juuri yks kaunis ilta bussissa kuulin kahden tytön juttelevan siitä, kuinka paljon Turussa on kaikkia hulluja ja mielipuolia ja että niihin törmää jatkuvasti. Niin se kai sitten on. Sen kanssa on vaan elettävä.