No joo, tullut unohdettua tämäkin blogi! Mulla on monta blogia, tämä on niistä ehkä se henkilökohtaisin, johon vois ajatella purkavansa tuntojansa. Tänään oikeesti oli sellanen tunne, että ei tästä elämästä ole mitään kerrottavaa, kun vaan joka päivä samaa pskaa, pimeetä, duunia, pimeetä, duunia. Helvatan helvata, joskus olis kiva päästä viettämään ihan omaa aikaa! Ei vaan tän ikäsellä ole sitä omaa aikaa, lapset ja duuni vie kaiken oman ajan. Näin perjantaisin on oikeesti meikäläisen pieni hetki, pikkasen kaljaa ja vähän musaa ja huomenna taas lapset jo vaatii oman osuutensa mun elämästä. En mä oikeesti valita lapsista, ne on kuitenkin mun elämän suola ja sokeri, sekä vaimo, joka myös vaatii isukilta omansa, vaikka sitten vaan keskustelutasolla.
Mä näin tänään mun kollegoja meidän firmasta, siis niitä, jotka tekee samaa duunia mun kanssa, mut vaan eri toimipisteissä. Mä siis tunsin itseni niin vanhaksi kaikkien niiden keskuudessa. Ne oli niin nuoria, niin nuoria! Se, mikä musta tuntui hyvältä, oli mun oma uskallukseni antaa palautetta ja keskustelun aihetta palaveriin, kun monikaan mun kollegoista ei sitä nuoruuttaan uskaltanu tehdä! Mut muuten, mä oon vaan niin vanha pieru, vaikka mun etuihin tietysti kuuluu se kokemus, mikä näiltä nuorilta puuttuu. No joo, kyllä mä vielä pärjään tässä muuttuvassa yhteiskunnassa, enhän mä vielä niin vanha kuitenkaan ole!