Syksy yllätti.
Aamuinen varovainen kurkistus viileiden sälekaihdinten välistä saatteli rähmäisiin silmiin masentavan näyn:
Silminnähden kolea, armoton syystuuli heitteli suuria saasteisia vesipisaroita mustaan rumaan maahan.
Kahvi maistui palaneelle eikä aamun ensimmäinen, märän aamusumun kosteassa syleilyssä poltettu tupakka maistunut miltään, aiheutti vain räkäisiä yskänpuuskia.
Pasianssi ei mennyt läpi kymmenistä väsyneistä yrityksistä huolimatta. Imurin varsi oli kadonnut.
Töihin laahustaessa todellisuus iski pahemmin vasten kyllästyneitä kasvojani: Hiukan kellastuneet lehdet tanssivat tummankiiltävällä asfaltilla tuiverruksen voimasta kuin ivaten, ärsyttäen lisää. Housunpuntit kastuivat ja kangaskengät menivät pilalle.
Työpaikalle päästyäni tuli sähkökatkos. Aikakaan ei tuntunut enää jatkavan tappavan tasaista, tylsää kulkuaan. Se pysähtyi kokonaan kuten kaikki muukin, aika katkesi hetkiksi joita ei ollut.
Pimeä tuli aikaisin. Kävelymatka kotiin sateessa, katulamppujen heijastaessa ahdistavaa heikkoa valoaan, sai turraksi.
Telkkarista ei tullut mitään. Kaikki lukemattomat lehdet luettuani silmäni harottivat niin pahasti että halusin vain nukkua. Uhkaavaa hiljaisuutta vain vaivoin karkoittaneet tuulen ulina ja sateen epätasainen ropina saivat minut ymmärtämään: Syksy oli tullut.