Mulla on täysin käsittämätön fiilis. Ihan vieras olotila. Pakko purkaa jonnekin, kanavoida tunteitaan, mutten voi kertoa sinkkukavereille ja masentaa niitä entisestään. Mä en tiedä mitä ajatella tai mitä tuntea. Epävarmuus velloo mielessä koko ajan vaikka vatsa on täynnä perhosia ja hymyilen huomattavasti enemmän kuin normaalisti -eli lähes koko ajan. Voiko mulle tapahtua tällaista? Olisinko mä tosiaan löytänyt jotain niin hienoa kuin uuden ja tärkeän, ehkä mulle täydellisen ihmisen? Eihän mulle tapahdu sellaista…
Mä olin perjantaina kummitädin ja ukkonsa kanssa komediateatteri Arenassa katsomassa presidentinvaaliaiheista revyytä tarkoituksena jatkaa esityksen jälkeen kuppilaan muutamille. Näytös oli hauska ja karaokebaariinhan tiemme vei sen jälkimainingeissa. Kaisaniemen Jone´sissa otettiin eteen muutamat oluet ja myöhemmin tottuneemmat tiukkojen juojat alkoivat kantaa pöytään mitä erilaisimpia juomia. Pöytään tuli shotteja shottien perään. Edelliset kun oltiin kumottu, oli jonossa jo seuraavat yllätysjuomat joiden nimen pelkkä kuuleminen humalluttaa. Hauskaa riitti, lauleskeltiinkin. Pari kaveria liittyi myöhemmin seuraan; toinen luovutti pian ja lähti mutta toinen jäi, ja kun kalkkikset lähtivät nukkumaan me jäätiin vielä juhlimaan nuoruuden ja sinkkuuden huumassa.
Kaikki meni hyvin – ja aikamoisessa humalassa- siihen asti kun erehdyin lähtemään puuteroimaan nenääni ja kaveri katoamisestani vakuuttuneena hyppäsi sillä aikaa kavereidensa kyytiin ja lähti paapimaan. Mä raahauduin yksin, kiukkuisena, umpituiterissa ja illan äkkinäisestä päättymisestä masentuneena Mikonkadun taksitolpalle ja muistelen ajatelleeni mahdollista hyppäämisitsemurhaa ja seuraavaa jäätymiskuolemaa nähtyäni taksijonon. Pikkujouluaika oli tullut. Mä iskin itseni jonoon eikä itku ollut kaukana; myöhemmin kuulin rakkaalta veljeltäni olleeni aikamoinen rasittavuus soiteltuani useaan otteeseen kyytiä himaan broidin jo nukahdettua. Mä jonotin ja mulla oli helvetin kylmä.
En mä kauaa ehtinyt jonottaa kun mun taakse kaivautui läheisestä kuppilasta nahkatakkinen tyyppi. En mä tiedä miten me juttusille jouduttiin, mutta ei siinäkään kauaa kestänyt kun heppu kehotti tulemaan oman takkinsa suojiin lämmittelemään. Mähän tein työtä käskettyä ja upposin lämpimään haliin. Siinä me sitten oltiin lähekkäin, halittiin tiukasti 2 tuntia pakkasessa Helsingin Mikonkadun taksitolpalla. Mä tykkäsin tyypin herrasmiesmäisyydestä, aika meni oikeestaan ihan mukavasti siinä toisen sylin suojassa. Me juteltiin kaikenlaista puutaheinää ja jotenkin ollessamme jo jonon kärjen tuntumassa tuli puheeksi nukkumisjärjestelyt. Päädyttiin ratkaisuun, että ukko tulee meille, mutta ollaan nätisti. Ehdotti jopa että voisi nukkua sohvalla=)
Päästiin taksiin ja lähdettiin huoltoaseman kautta meille; huoltoaseman pihalla olin tosin eksyä autosta vaikka pihalla oli niitä kaksi, vain toinen niistä taksi. Uni ja humala tekivät tehtäviään kun kävin ostamassa tupakat ja hävitin taksin, onneksi kuitenkin selvisin takaisin autoon. Tultiin meille ja mentiin aika äkkiä nukkumaan, väsy oli jo lähes letaali.
Aamulla herättiin siihen kun herran puhelin soi ja soi. Miehellä kun oli puoliveljen lakkiaiset edessä. Ennen kuin lähti, ukko kysyi että olisiko hänen mitenkään mahdollista saada mun puhelinnumeroa. Tokihan mä sen annoin ja aika äkkiä numeroiden vaihtamisen jälkeen heppu hyppäsi taksiin ja lähti hotellihuoneelleen freesaantumaan lakkiaisia varten. Mä jäin kotiin tekemään kuolemaa.
Illalla frendi raahasi mut Sexhibitioniin ja meillä oli hauskaa, käytiin katsomassa miesstrippareita ja juotiin olutta. Hepun kanssa tekstailin illalla. Kun messut loppuivat, me suunnattiin Leppävaaraan Fenniaan edellisyön taksiflaksista viisaampina ja jatkoille eksyttiin ennestään tutuille tyypeille, ihan pidin hauskaa ja nukuin, aamulla himaan jonne kaverini oli raahannut yhden jatkoporukan tyypin. Sunnuntai bostattiin frendin kanssa meillä ja yritettiin selvitä darrastamme. Ja tietysti lähettelin vähän lisää viestejä heppulin kanssa. Kysyi että saako soittaa maanantaina. Tottakai myönnyin.
Maanantaina puolenpäivän aikoihin heräilin ja aloin laittaa itseäni valmiiksi sukulaisiin lähtöä varten. Ukko soitti. Mua jännitti puhua sen kanssa mutta se oli helppoa. Tosi helppoa. Jouduin lopettamaan puhelun kun täytyi saada kamat kasaan ja itsensä bussipysäkille. Sovittiin että soittaa kun laitan viestin mutta mokoma puhelin temppuili. Laitoin viestiä että soitellaan illalla ja niin soiteltiinkin; puhuttiin pari tuntia ja puhuminen tuntui entistä helpommalta. Tiistaina puhuttiin varmaan kolmisen tuntia puhelimessa, alkoi olla jo perhosia vatsassa. Mies kun vaikutti ihan mun puolikkaalta, joltain mun omalta vastakappaleelta. Tunne vain vahvistui joka puhutun lauseen jälkeen. Eilen jo alettiin jo puhua tunteistammekin. Vuodatettiin, kuinka molemmat tunnetaan itsemme teineiksi kun vaan hymyillään ja mietitään toista. Puhuttiin, ettei olla koskaan kumpikaan tunnettu näin. Tunnustettiin, että molemmat odotettiin koko päivän että se puhelin vihdoin soisi… Sitten muutaman tunnin puhelun jälkeen ukko kysyi että saako tulla mun luo. Hyväksyin ehdotuksen tosi iloisena ja kun mies tuli, oli meillä ihanaa. Lähekkäin oleminen jännitti, mutta tuntui tosi hyvältä. Valvottiin pitkään. Pussailtiin.
Tänään aamulla kun mies lähti, mä hymyilin. Mä leijuin koko päivän töissä. Liitelin pilvissä. Kun mä tulin kotiin, mulle tuli kamala olo. Siksi mä nyt tässä kirjoitan. Hepusta ei päivällä kuulunut mitään. Mä en tiedä että missä mennään. Mulla ei ole enää kaikki langat omissa käsissäni ja se pelottaa mua. Mä en tiedä, että uskallanko laittaa itseni likoon. Mä en tiedä että mitä tyyppi ajattelee -tai kyllähän se on siitä kaikenlaista puhunut mutta mä en ajoittain usko sitä. Tai uskon mutta ajattelen, että mä en ansaitse tätä. Mulla on tosi epävarma olo, enkä mä halua saada taas turpaani. Toinen vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Mua itkettää.