Jaapa jaa.
Aika tavallinen päivä duunissa, pientä kiirusta jotta laakereilleen ei ehtinyt levähtää. Töiden jälkeen laukkasin suoraan kampaajalle jossa nautiskelin pari auvoisaa tuntia kiireettömyydestä kahden kampaajatädin sukiessa ja värjäillessä mun villejä hiuksia. Oli ihanaa vaan olla, miettimättä mitään…
Viikonloppu meni melkolailla vanhan kaavan mukaan. Perjantaina hoivailin himassa hoitohauvaa leffaa tuijottaen kaveri seuranani ja lauantaina oli taas pakko päästä ulos. Lauantai-iltana baarissa mä aloin miettimään että mitähän mä sieltä haen. On jo todettu tuhanteen kertaan, että kuppilasta mä en unelmieni poikamiestä löydä, joten mä tosiaan jouduin kysymään itseltäni että miksi ulos on pakko aina lähteä. Päädyin lopputulokseen, että vielä ehkä hieman säälittävämpää kuin tämä baareissa ihmisiin tutustuminen olisi se että jäisi aina kotiin eikä koskaan tutustuisi kehenkään. Jostain syystä kuitenkin mä näytin hapanta naamaa joka ikinen kerta kun joku miespuolinen yritti tulla juttelemaan. Mä en vaan enää jaksa vääntää turhaan, turhien ihmisten kanssa. Mä haluan jonkun joka merkitsee jotain pidempään kuin sen yhden viinanhuuruisen illan, en enää yhtäkään muovista pojankoltiaista puhelemassa tyhjyyksiä kännipäissään.
Tilittämiseksihän tämä taas meni. Mutta pakko se on tilittää kun on ikuisen onnen ovella mutta kukaan ei avaa… Mun elämä olisi täydellistä jos joku tulisi ja veisi jalat alta. *Jää toiveikkaana odottamaan*
