Oon alkanut epäilemään, että syöksyn suinpäin asiasta toiseen. Jotenkin tämä erojuttukin, etten olisi vaan yht’äkkiä keksinyt mukahyvää ideaa ja rientänyt toteuttamaan sen.. Tajuankohan mä ollenkaan, mitä olen tekemässä?
Tuli jotenkin elävästi mieleen se, kun ostettin tämä talo. En ollut ikinä käynyt täällä sisällä, kerran vaan pyörähtänyt pihalla ja sitten jo laitoin nimen lainapaperiin. Tajuamatta ollenkaan, että nyt sitä ollaan pankin kanssa naimisissa, eletään miehen kanssa joka ei ikinä mua ole oikeasti halunnut, lähimmän oman sukulaisen olessa yli kuudensadan kilometrin päässä. Rakastin (kait?) vaan kamalasti ja suljin silmäni tosiasioilta. Ylipäätään koko tänne muuttaminen oli oikeastaan hetken päähänpisto, yritys -näin jälkeenpäin ajateltuna ilmeisen epätoivoinen sellainen- pitää meidän suhdetta kasassa kun mies ei Espoossa viihtynyt.
Ja nyt mä sitten taas olen muuttamassa. Palaamassa kotiin häntä koipien välissä, kuusi vuotta vanhempana, ylipainoisena kahden lapsen yksinhuoltajanäitinä. Eronneena ja epäonnistuneena. Ehkä on jo aikakin tajuta tilanne ja lähteä, mutta en usko [I]oikeasti[/I] tajuavani.
Toisaalta en myöskään kadu tehtyjä asioita. Vielä. Onhan mulla ihanat lapset, ja tämä meidän suhde on ollut melkoista tahkoamista jo, öh, seitsemän vuotta? Tosin jotut tehdyt jutut olisi voinut jättää vähemmälle, ja toisia taas harrastaa enemmänkin. Se katumus tästä erosta kyllä tulee vielä, onhan meillä ollut ihan ihanaakin. Pelkään tekeväni tähänastisen elämäni suurimman virheen, ja katuvani sitä lopun ikääni.
Huomaan keksivän itselleni syitä, miksi näin on parempi. Kaivan tahallani esiin vanhoja asioita, ja ajattelen niitä pelkästään itseäni ärsyttääkseni. Nyt viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut tietää suhteemme alkuajoista(kin) juttuja, jotka tämän asian osaltaan ratkaisivat. Kaikki nämä vuodet, mä olen ollut niin auttamattoman typerä! Moni muu on nähnyt asiat paljon selvemmin, ja mä vaan roikkunut itkien toisen lahkeessa. Vaikka järkevintä olisi ollut antaa mennä, en vaan ole osannut päästää irti. Ja nyt se sitten kostautuu lapsille, joutuvat kasvamaan isästään erossa. Ehkä heillekin on parempi ettemme asu yhdessä, mutta mielummin olisi -toisaalta- eronnut lapsettomasta suhteesta. Silloin ainakaan tenavat eivät olisi kärsineet.
Ehkä se on vaan itsesuojelukeino, tajuamattomuus. Sillä mikäli ärsytyskynnyksen ylityttyä olisin tajunnut, kuinka paljon käytännön asioita on hoidettavana, niin olisinko vienyt erohakemuksen postiin ja ottanut tarjotun asunnon vastaan? Jos oikeasti ymmärtäisin, miten helvetin hankalat ajat on edessä, niin uskaltaisinko lähteä? Ja olisiko se hyvä vai huono asia? Jotenkin konemaisesti olen pakannut ja kirjoitellut ”osoite muuttuu”-kortteja. Miettinyt, että ”tuonkin tavaran nään sitten uudessa kodissa seuraavan kerran”, mutten todellisuudessa sisäistä, että sitten mä olen oikeasti yksin noiden lasten kanssa, ilman sitä toista aikuista. Ja mä inhoan nukkua yksin!
Mutta nyt on vuokrasopimus kirjoitettu, takuut maksettu, lentoliput ostettu ja muuttoauto tilattu, sekä luovutettu pupu uuteen kotiin. Joten myöhäistä ehkä alkaa tässä vaiheessa enää epäilemään. Tosiasiahan on kuitenkin, ettei tämä näin voi jatkua. Enkä jaksa tähän hätään keksiä enää muutakaan keino ratkaista tilanne. Lisäksi mielenterveys ei kyllä anna enää jäädä tänne vaikka haluaisinkin.
Tulipa ylisekava ja itseään toistava postaus. En jaksa enää oikolukea, pahoittelen.