Taas se jysähti. Mä olen ihan järkyttävän yksin. Kun olo on muutenkin surkea ja kuumeinen, ei tosiaankaan kaipaisi lisäksi enää yksinäisyyttä. Kun päässä jyskyttää, korvissa humisee, kurkku on paksuna ja nieleminen sattuu, olisi mukava käpertyä hetkeksi turvalliseen kainaloon. Kummasti sitä vaan kaipaa taas toisen ihmisen läheisyyttä ja hellyyttä. Ja mä tiedän, että sitä olisi tarjolla pariltakin suunnalta.
MUTTA. (aina se mutta.)
Musta ei ole ottamaan sitä vastan. Mä en halua hyväksikäyttää ketään niistä ihmisistä oman hellyysvajaukseni paikkaamiseen. Mitä mulla olisi antaa takaisin? Ei ihan yhtään mitään.
Eikä tarvitse kertoa, ettei vierihoito velvoita mihinkään. Velvoittaa se, vaikkei sitä haluaisikaan myöntää. Edes siihen, että toinen saisi saman verran hellyyttä takaisin. Musta ei vaan ole mihinkään, ei ehkä pitkään aikaan. Parempi olla yksin, kuitenkin.
Aika usein multa kysytään, kuinka mä voin ja miten jaksan. Kukakohan oikeasti haluaisi kuulla, että ”aika helvetin huonosti!” Täytyy vaan vastata, että ”tässähän tämä, olosuhteisiin nähden ihan hyvin.” Eipä ole paljon vaihtoehtoja. Mutta jos mä tarpeeksi kauan leikin, että kaikki on kunnossa, niin ehkä herään joku aamu ja huomaan kaiken olevan [I]oikeasti[/I] kunnossa.
Alkuvuodesta mä erehdyin luottamaan, uskomaan ja heittäytymään. Aloin avioerosta toipumaan, ajattelin, että uudelle ihmissuhteelle olisi saumaa. Kuvittelin, noh, kaikenlaista, vaikken silloin uskaltanut myöntää sitä edes itselleni. Kaipaan vieläkin, kaipaan niin että kipeää tekee. Oon mäkin aika helvetin tyhmä.
Paitsi että jos jotain positiivista pitää löytää, niin… No, ainakin se, että sinkkuna ollessa ei haittaa vaikka nieleminen sattuukin.