Lueskelin tuossa pullanpaiston ohessa [URL=http://www.city.fi/yhteisot/blogi/gentlewoman/79995/]Gentlewomanin blogia[/URL], ja bongasin sieltä seuraavan tekstin (ja koska kyseessä on suora lainaus, en korjannut kirjoitusvirheitä vaikka mieli tekikin);
[I]Poika ajaa lujaa moottoripyörällä 180 km/h
Tyttö:Hidasta,mua pelottaa
Poika:Enkä,tää on hauskaa
Tyttö:Eikä ole.Oo kiltti,tää on liian pelottavaa
Poika:Sano mulle sitten,että sä rakastat mua
Tyttö:Hyvä on,mä rakastan sua.Jarruta!
Poika:Ja nyt halaa mua OIKEIN kovaa
*tyttö halaa poikaa*
Poika:Voitko ottaa pois mun kypärän ja laittaa sen sun päähäs?Mä kyllästyin siihen…
Sanomalehdessä seuraavana päivänä:
”Moottoripyörä törmäsi rakennusta vasten jarrujen vian seurauksena.Samalla hetkellä kyydissä oli kaksi henkilöä ja vain yksi jäi eloon.”
Totta puhuen,matkan puoli välissä,poika huomasi jarrujen olevan rikki,mutta ei halunnut tytön tietävän asiasta.Sen sijaan hän pyysi tyttöä sanomaan että tämä rakastaa häntä ja halaamaan tätä viimeistä kertaa.Lisäksi hän käski tytön laittavan kypärän päähän,jotta tyttö jäisi eloon vaikka tämä merkitsi pojalle kuolemaa.
”Jos sinäkin rakastat jotakuta yhtä paljon – kopioi tämä päiväkirjaasi”[/I]
Rupesin sitten miettimään tuotakin asiaa (kyllä, mulla on liian paljon aikaa), enkä pystynyt ohittamaan asiavirheitä. Ensinäkin, jos se poika kerran olisi rakastanut niin paljon, niin se olisi tuntenut vastuunsa, eikä olisi ottanut tyttö prätkän kyytiin ilman kypärää. Saati sitten ajanut noin reilua ylinopeutta! Ja toisekseen, kyllä se mopo pysähtyy ilman jarrujakin. Pah.
Lisäksi totesin, jos nyt pysytään alkuperäisen kirjoittajan ilmeisesti tarkoittamassa merkityksessä, etten ole varmaan ikinä rakastanut ketään niin paljon. Tai noh, tietty joskus teininä tuntui siltä, että koko elämä on kiinni jostain tietystä ihmisestä, vaan kummasti niistäkin pääsi yli. Ja lasten isää ehkä joskus, mutta se olikin yks mun elämän suurimmista virhearvioinneista. Ei sillä, että sen suuremmin noita seitsemää vuotta katuisin, mutta joskus kyllä harmittaa oma sinisilmäisyys.
Omat lapset ja jotkut sukulaiset on tottakai tällä hetkellä ne ihmiset, joiden puolesta tekisi ”mitä vaan”. Mutta kun ei sekään asia ole aina ihan niin yksinkertaista! Jos mä voisin pelastaa vaikka yhden lapseni kuolemalla itse, niin olisihan se tietty jaloa tehdä se. Vaan sitten kaksi muuta ipanaa jäisi ilman äitiä, eikä se olisi heitä kohtaan ollenkaan reilua. Sama juttu sukulaisten kanssa. [I]Mun lapset tarttee mua[/I], tällä hetkellä enemmän kuin ketään muuta -niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin. Sitä en sitten tiedä, miltä oma elämä maistuisi tuollaisen valinnan jälkeen, enkä toivottavasti sitä tilannetta ikinä joudu kokemaankaan.