Aloitetaan paskimmasta päästä ja säästetään parhaat viimeiseksi.
Eläinlääkärin suosituksesta ”esikoiseni”, dobermann Rufus, pääsi eilen autuaammille sohvanrepimismaille. Ihan kuin tässä ei olisi ollut jo luopumisia ja muutoksia muutenkin riittämiin! Ilta meni kummallisissa tunnelmissa, olin muutaman kerran vilpittömän hämmästynyt kuinka koira ei ilmestynytkään jalkoihin vaikka puin vaatteita päälle, kävin jääkaapilla tai olin menossa nukkumaan ja kaipasin sängynlämmittäjää. Joka kerta ovikellon soidessa olen ollut ärähtämäisilläni ”HILJAA”, ennen kuin taas tajuan ettei täällä haukukaan enää kukaan.
Vaikka tiedän, että näin oli koiralle parempi, tunnen silti itseni murhaajaksi. Tiedän, ettei Ruun maksasairauteen ollut parannuskeinoa, ainoastaan oireita olisi voitu lievittää ja elinikää aavistuksen pidentää. Ehkä. Tai sitten ei. Ja kun koiralla jo selkeästi oli paha olla, ruoka ei tahtonut pysyä sisällä ja paino laski. Enkä halunnut ottaa riskiä, että noinkin iso koira käy kivuissaan jompaankumpaan lapseen kiinni.. Varsinkin kun nuo tenavat ovat tottuneet mönkimään koiran päällä.
[IMG 1037365]
Niin silti käyn vuoropuhelua itseni kanssa miettien, olisinko SITTENKIN voinut tehdä vielä jotain, ja SITTENKIN kaivaa jostain sen parisataa euroa kuussa sairaan koiran ylläpitoon. Yritän vakuutella itselleni, etten voinut, mutta minkäs teet kun ikävä ja syyllisyys painaa. Koti tuntuu tyhjältä ja sänky kylmältä. Silmät on kuin tomaatit, yhtä kauniin punaiset ja turvoksissa kaikesta itkemisestä. Ehkä se kipu tästä vielä joskus helpottaa, toivottavasti Ja onhan mulla sentään muistot.
Sitten niihin aavistuksen positiivisempiin.
Pääsin kouluun! En tosin kondiittori-linjalle, jolle ensisijaisesti pyrin, sinne kun ei ollut riittävästi hakijoita joten koko homma peruttiin, mutta tammikuussa olisi nyt tarkoitus aloittaa opiskeleminen ravintolakokiksi. Ja myöhemminhän on aina sitten vaihtomahdollisuus myöhemmin alkavalle kondiittori-puolelle, tai jatko-opiskelut. Ehdin nyt kevätlukukauden käymään, mikäli kaikki sujuu hyvin. Toukokuun lopussa jään sitten yhdistetylle kesälomalle ja…
… MAMMALOMALLE!
Nyt on todistettu, että kun värjää pimppikarvansa oranssiksi, juo kolme siideriä ja harrastaa kerran seksiä, on tuloksena pari kuukautta kestävä pahoinvointi ja yhdeksän kuukauden turvotus. Vaikkei vauva tähän saumaan ollut mitenkään erityisen suunniteltu, on se alkujärkytyksen jälkeen ehdottoman toivottu. Ja kun kerran pärjään kahden kanssa -vaihtelevasti tosin, mutta pärjään kuitenkin – niin miksen pärjäisi sitten kolmenkin kanssa.
Alun pahoinvointi alkaa jo helpottamaan, ja neuvolan ultrassa näkyi pari viikkoa sitten pieni syke. Maha on viikkoihin nähden aivan [I]valtava[/I], mutta se lienee kuuluu asiaan kun saa kolmannen lapsen kolmen vuoden sisään. Huomenna joutunen paljastamaan tilanteen lopuillekin sukulaisille kun tavataan, tavalliset farkut kun ei enää mahdu kovin mukavasti jalkaan, joten olen päättänyt suosiolla siirtyä äitiysvaatteisiin. Ja ne puolestaan korostavat tuota vatsanseutua entisestään.
Joten, mikäli tuota tapaus-Rufusta ei olisi sattunut, kaikki olisi mitä parhaimmin.