Voiko olla ärsyttävämpää, kuin väärään osoitteeseen eksynyt pizzakuski? ”Onko tämän osoite se-ja-se-polku?” ”Ei, vaan se-ja-se-tie, samat numerot kylläkin.” ”Jaa, no anteeksi sitten häiriö.” Ja tietysti MIELETTÖMÄN ihana rasvaisen pizzan tuoksu leijaili syysiltaan kuljetuslaatikoista.. Teki mieli kysäistä, että ”niin, mitä täytteitä siellä olikaan? Juu, on tämä sitten se osoite, viitsitkö laittaa laskun postitse..?” Vielähän tuota tietysti ehtisi tilaamaan…
Eilinen loppupäivä sujui suunnitelmien mukaan, lapset lähtivät mummolaan ja äiti sai kaivatun hegähdystauon. Kuten oletinkin, koiran kunnollisesta lenkittämisestä oli turha edes haaveilla, sen verran reilusti tuli vettä taivaalta, ihan maahan asti. Siivosin siis, ja jälki on kohtuullista vaikken koko kämppää ehtinytkään käymään läpi.
Sain lapset nukkumaan kymmeneltä, sammuivat kumpikin heti. Jätkälle olin antanut tissiä edellisen kerran aamulla, joten maitoa riitti – enemmän kuin tarpeeksi. Vauva ei jaksanut syödä kuin toisen tissillisen ennen sammumistaan, joten lypsyhommiksi meni. Muuton jälkeen olin laittanut lypsykoneen ja pullot johonkin järkevään paikkaan (sillä enhän mä enää niitä tarvitse!) joten käsitöitä äidille. Pinkeän, täyden rinnan kanssa ei olisi nukkuminen onnistunut.
Siivous jatkui lasten nukahdettua, tällä kertaa Cityssä. Tissikuvat lähtivät autuaammille herutusmaille (hitto miten huono sanaleikki!) ja tilalle tuli ylipainoinen kotiäiti tukka päätä pitkin liitsautuneena. Olinhan tuota miettinyt jo aiemmin, mutta en vaan jotenkin saanut aikaiseksi. Onhan se mukava saada positiivista palautetta ulkonäöstään, sääli vaan että tuoreimmatkin kuvat olivat jo kolmen vuoden takaa. Joten tuntui melkoisen valheelliselta noilla kuvilla mainostaa, ”kohderyhmä”, jolta yhteydenottoja toivon, on tällä hetkellä kuitenkin hieman toinen kuin aiemmin. Ja, vaikka yksinhuoltajista onkin markkinoilla ylitarjontaa, elättelen silti pientä ja varovaista toivetta, josko joku minusta vielä joskus kiinnostuisi, ihan tällaisena.
Unettomana asentelin vielä uuden pyykkitelineen, kyllästyin edellisen asukkaan epämääräiseen naruviritelmään. Matot jätin kuistille, päätin että jos joku ne siitä haluaa hiekkaisina viedä niin vieköön. En viitsinyt vesisateessa alkaa tamppailemaan, vaikka hainkin jo mattopiiskan lainaan [I](”Kun menet naisen luo, älä unohda mattopiiskaa!” -Wagner-)[/I] Viimeiseksi siivosin puhelinta, ”Äijä” sai väistyä ”Lasten isä” – nimen tieltä. Eiköhän se ollut jo sen aika, muutosta on pian kolme kuukautta.
Yö meni pyöriskellessä, yksin isossa sängyssä, puhtaissa lakanoissa. Jotenkin liikaa irrallisia ajatuksia säntäilemässä joka paikkaan, vaikka toisaalta oli äärettömän hyvä olla, olin saanut jotain aikaiseksi kun siivosin, ja päivällä käytiin pyöräilemässäkin. Sellainen yksinäinen, pieni ja avuton olo. Taisin itkeäkin, ensimmäistä kertaa eron jälkeen, ilman selkeää syytä. Tietty oon itkenyt ennenkin, mutta lähinnä sitten jos oon jonkun kanssa puhunut. En tuolla tavoin kaipuuta ja tyhjyyttä. Hellyyttä, kainaloa ja paijausta. Niin, ja vauvakuumetta. Pelottavaa.
Aamu olikin sitten paska, väsymyksestä johtuen. Ja vielä paskemmaksi muuttui, kiitos vaan taas asianosaisille. Iltapäivällä löysin itseni eteisestä, huutamasta lapsille täyttä kurkkua. Lopputulos oli se, että istuttiin kaikki sylikkäin keskellä käytävää, itkien tietysti. Pyysin kylläkin neidiltä anteeksi, selitin, että ”äidillä on vähän väsy, paha mieli ja pinna kireällä. Ei äidillä ole tarkoitus sinulle huutaa, eikä se ole sinun syytäsi…” (tämän neiti muisti vielä illallakin kun meinasin ärähtää ”ei äiti tarkoita huutaa…”) Istutin lapset peräkärryyn ja yritin vaihtaa henkisen kivun fyysiseen, vedettiin 12km reipasta tahtia. Tosin jouduin kerran pysähtymään kun tuntui että oksennan, ja yökkäilin sitten ojan penkalla. Lapset onneksi nukkuivat kumpikin.
Tultiin kotiin syömään, ja sitten testattiin meidän uutta perheenjäsentä. Ostin eilen Cittarin poistoista yleiskoneen (vai monitoimikoneen?) jonka lähtöhinta oli 229€, ja nyt alehinta 140€. Ja koska sain sen lahjakortin, ei itselle jäänyt maksettavaa kuin 90€, tavallaan. Joka tapauksessa tehtiin pellillinen mokkapaloja, ja sitten taas liikenteeseen. Puolentoista tunnin kävely koiran ja lastenvaunujen kanssa, ei vaan kestänyt olla kotona. Onneksi uuniin jätetty puuro oli juuri sopivasti valmiina, päästiin suoraan iltapalalle ja lapset nukkuivat jo heti yhdeksän jälkeen. Ja tällä kertaa ei lypsyllekään tarvinnut alkaa.