Mä olen ihan käsittämättömän lihava. Vikan syntymän jälkeen putosi jälkitarkastukseen mennessä 10kg, vaan siitäkin on jo puolet tullut takaisin. Enkä tosiaankaan ollut hoikka ennen sitäkään.
Joka aamu liikkeelle lähteminen on yhtä tuskaa jalkapöytien huutaessa hoosiannaa tän painon alla. Päivisin polvet ja selkä on kovilla. Vaatteita vaihtaessa vältän katsomasta peiliin, ja yritän uskotella itselleni, ettei se miesten XL ole paitakokona vielä ihan kamalan iso. EIPÄ! Ja joka helvetin ilta, kun kömmin sänkyyn jalat turvoksissa, mä päätän, että nyt loppuu mässäily. Mutta ei, samalla lailla sitä ahtaa napaansa kaiken mikä ei pääse pakoon. Jos ei muuta löydy, niin sitten vaikka paketillisen näkkileipää, ettei vaan nälkä yllättäisi.
Oon miettinyt, että minkäköhän vuoksi sitä ei saa otettua itseään niskasta kiinni? Oon mä pudottanut painoa ennenkin, silloin kun Ekaa toivottiin, eikä se ollut mitenkään mahdottoman vaikeaa kunhan alkuun pääsin. Silloin tosin pudotin ”vain” 15kg, nyt ylipainoa on reilusti tuplamäärä. Mitenköhän kipeäksi mun täytyy itseni syödä, ennen kuin oikeasti tajuan, että tämä paino on jo terveydellinen riski ja jotain on tehtävä?
Yks syy on varmaan se, että hoikkana mä tiedän olevani ihan kohtuullisen näköinen emäntä. Silloinhan saattaisi käydä vaikka niin, että joku musta vahingossa kiinnostuisi – kunnes tajuaisi asioiden todellisen laidan ja juoksisi karkuun. Ja kyllähän sen tietää mitä siitä seuraa, itkua, pahaa mieltä ja suunnatonta vitutusta. Nyt on helppo piiloutua läskien alle, eikä tarvitse edes kuvitella olevansa viehättävä.
Ja toisaalta, jos mä pudottaisin painoa ja näyttäisin hyvältä, eikä kukaan siltikään olisi musta kiinnostunut. Silloinhan mä joutuisin myöntämään, että mussa saattaa olla jopa jotain sellaistakin vikaa, johon ei ruokavalion muutos auta!
Osittain oon varmaan ihan kiusallanikin lihava. Nyt, jos joku musta erehtyisi innostumaan, niin sen täytyisi sitten luultavasti olla tosissaan. Sen täytyisi nähdä kaiken tämän ihran alta se upea tyyppi, joka mä kuvittelen olevani. Tai sitten se olisi harvinaisen pervo, tai yksinkertaisesti sokea. No, sokeakin olisi ehkä parempi vaihtoehto kuin umpipervo. Ajatus siitä, että joku hinkkaisi mun mahalällyä – ja vielä kiihottuisikin siitä – on lievästi sanottuna puistattavan kuvottava..
Mä en kuitenkaan halua enää ikinä joutua siihen tilanteeseen, että kuulen kumppaniltani lauseen ”meidän seksikin oli parempaa silloin kun sä olit hoikempi.” Joten, jos mä pysyttäydyn läskinä, on erittäin epätodennäköistä päätyä edes harrastamaan seksiä. Ja jos joskus niin pääseekin vahingossa käymään, että jotain toimintaa on, niin silloin kyllä toinen on ihan tarkkaan tiennyt mitä saa. Eipä tarvitse alkaa jälkikäteen enää reklamoimaan.
Ja ihan varmasti tähän mun lihavuuteen on muitakin syitä. Kuten se, että mä pidän syömisestä ihan liikaa. Tai se, etten edelleenkään ole keksinyt yksinäisille illoille muutakaan puuhaa kuin mässäilyn tietokoneella istuen. Tai se, että tällä hetkellä oon vaan yksinkertaisesti niin totaalisen paskassa kunnossa, etten edes jaksa lähteä liikkumaan.
Nooh, kaikesta pohdinnasta huolimatta mä en edelleenkään ole sen fiksumpi tai hoikempi kuin aiemmin. Tämän kirjoittamisen aikana oon juonut puol litraa teetä, ja syönyt lautasellisen viinirypäleitä ja palan suklaatäytekakkua. Inhoan itseäni, välttelen peilejä ja sovituskoppeja, mutten siltikään tee asialle mitään. Alan olemaan jo niin epätoivoinen, että suunnittelen kokeilevani hypnoosia. Toisaalta oikein odotan, että rahat menevät taas niin tiukille ettei meillä syödä kuin kaurapuuroa, mutta silloinkin mä säästän ennemmin kaikesta muusta kuin ruoasta. Tai ehkä jonkun vaan pitäisi lukita meidän jääkaapin ovi ja potkia mua perseelle – yksinäni mä en näköjään tätäkään saa alulle. Ainakaan vielä.