[I]Leivotaan, leivotaan,
äidistä taikinaa..
Täältä nousee kakku,
täältä nousee muffinsi,
päälle pikku rusinat,
päälle pikku rusinat..[/I]
…lorutteli kolmevuotiaani sunnuntaina ”leipoessaan” mua kun yritin maata sohvalla. Ensin totesi, että ”Ohhoh, onpas pullea peppu!” ja sitten alkoi pullean pepun muokkaaminen taikinaksi. Oikeita rusinoita ei onneksi ollut saatavilla, edes niillä koristeltuna mun takapuoli ei välttämättä olisi näkemisen arvoinen.
Erehdyin neidiltä kysymään, että onko ikinä leiponut oikeita muffinseja, johon totesi vaan, että ”En. Mennään leipomaan!” Kun utelin, että mahtaakohan neiti osata leipoa, niin vastaus oli luottavainen ”sinä osaat, minä voin auttaa.”
Eipä siinä sitten ollut vaihtoehtoja, alettiin väsäämään muffareita. Kaivoin lapsille essut, ja itsellenikin tietysti asianmukaisen vaatetuksen, kokkihatusta ja sivuliinasta alkaen. Tyttö halusi vaaleita suklaamuffinseja, joten tehtiin sellaisia. Perustaikinaan vaan suklaapaloja. Kuulema olivat [I]just[/I] sellaisia kuin toivoikin, ja näyttivät maistuvan kyllä.
Eilen sitten keksi, että haluaa syödä muffinseja, mutta koska edelliset olivat jo loppu, eikä suklaatakaan ollut enempää, tahtoi tällä kertaa ”tummia suklaamuffinseja [I]vaaleanpunaisella[/I] kuorutuksella.” Vesisateinen ilta menikin sitten siinä rattoisasti. Juniori on jo oivaltanut, että kun äiti leipoo niin taikinamaistiaisia saattaa olla tarjolla, joten heti, kun kaivan yleiskoneen esille, poju linnoittautuu istumaan omalle ruokapaikalleen ja odottamaan nuoltavaa vispilää. Äitinsä lapsia, ihan selvästi, ainakin tuon asian suhteen.
Tänään mulla oli neuvola, vauvalla oli kaikki hyvin ja leipomiset näkyi vaa’alla. Viikossa puolitoista kiloa, ja maaginen rajakin meni jo rikki. Kyllä olisi hiljalleen aika lähteä synnyttämään että pääsisi sitten painoa vaihteeksi pudottamaankin. Mutta sitä odotellessa -niitä muffinseja on vielä, joten taidan keittää itselleni iltateetä. Nyt kun vielä olisi hyvää seuraa, niin mikäs tässä olisi ollessa.