Sunnuntaina uimarannalla katselin itku kurkussa perheitä ja pariskuntia, sekä etenkin isejä touhuamassa lastensa kanssa. Ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinenkään. Sama tilanne ollut ennenkin, niin vieraiden ihmisten kanssa kuin lähipiirinkin perheitä seuratessa. Eikä tilannetta helpota muiden hehkutus [I]”kun se on niin upeasti sen lapsensa kanssa ja ottaa vaimoaankin ihanasti huomioon”[/I] Tuntuu pahalta tietää, ettei mun lapsilla tuu ikinä olemaan sellaista tilannetta -heidän isäänsä kun ei aihe kiinnostanut edes silloin, kun asuimme saman katon alla, eikä yli 600km välimatka varmastikaan tilannetta paranna.
Joskus mietin, olisiko sitä pitänyt valita lapsille isäksi joku toinen. Vaan kun Ekan ja Tokan oon kyllä tehnyt siinä kuvitelmassa, että elän samassa suhteessa loppuelämän. Että rakennetaan se unelmien omakotitalo, ja istutaan eläkkeellä keinutuoleissa vierekkäin. Onnistuin kaikki ne vuodet sulkemaan silmäni asioilta, jotka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt huomata -ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna. Tai ehkä mä en vaan halunnut ottaa niitä todesta. Ja ne satunnaiset hyvät hetket ja vielä satunnaisemmat kauniit sanat .. Vaikkakin myönnän, ettei känninen lausahdus ”mä rakastan sua ihan vitusti” ollut [I]just[/I] sitä minkä halusin juoppokuskina ollessani kuulla.
Mä haluan uskoa siihen, etten ole tehnyt lapsilleni äärettömän väärin. Etten oikeasti voinut tietää jääväni pienten kassa yksin. Että yhtälailla olisin langennut tyhjiin lupauksiin ja vakuutteluihin. (Paitsi että tästä päästään taas siihen, olisiko kumppanin tarkempi valinta ennaltaehkäissyt noita ongelmia? Vai johtuiko kaikki paska sittenkin vain musta, ja lopputulos olisi ollut sama toisesta osapuolesta riippumatta?) Mä kuitenkin HALUSIN uskoa ja luottaa, sekä yhteiseen tulevaisuuteen, että siihen, että mulle puhutaan totta -siinä kait se suurin vika oli. Vaikka eroa en kadukaan, enkä itseni vuoksi haikaile lasten isän perään, niin kyllä mä olisin toivonut, että mun lapset saisi elää ”normaalissa” ydinperheessä, kahden -mielellään sekä toisiaan että lapsiaan- rakastavan vanhemman kanssa.
Ne harvat tuttuni, jotka eivät ole ”oikeassa”, vakituisessa ja vakaassa suhteessa, tuntuvat löytävän kaikista paikoista uusia ihastuksia, oli sitten lapsia tai ei. Teineiltä sen jotenkin vielä ymmärtää, olenpa aikoinaan tainnut syyllistyä asiaan itsekin, mutta aikuiset ihmiset, joista iso osa on jo toisella kierroksella! Tavataan baarissa (tai laivalla tai hiekkalaatikolla tai töissä tai…) joku [I]NIIIIIIN IHQU[/I] tyyppi, johon ollaan heti totaalisen lääpällään, viikon jälkeen seurustellaan ja reilun kuukauden jälkeen jo ollaan vaihtamassa sormuksia. Kuten uusi tuttavuutemme [URL=http://www.city.fi/yhteisot/blogi/arica/79274/]Erkki[/URL] oli tekemässä kosiessaan kaveriani. Helvetti, viimeksi kun MÄ tutustuin uuteen ihmiseen, pääsin puolentoista kuukauden aktiivisen tapailun jälkeen ”kyllä mä oikeastaan tykkään susta”-tasolle, silloinkin aavistuksen painostettuna. Eikä kyse ollut tosiaankaan siitä, etteikö olisi kolahtanut.
Eihän sitä ikinä tietenkään tiedä mitä tapahtuu. Voihan se olla, että vielä joskus löydän sen sikafarmarin, jonka kanssa tuun onnelliseksi. (Oikeasti, mulle on ennustettu, että tapaan vanhemman miehen jolla on paljon possuja!) Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, että vaikka kuinka kaipaisi lähelleen toista ihmistä, ei sitä jaksa eikä uskalla lähteä etsimään. Eikä mulla just nyt ole kovin suuria kuvitelmia omasta viehättävyydestäni tai menekistäni sinkkumarkkinoilla. Kun olisihan se ihanaa, jos olisi oikeasti hyvä olla toisen kanssa -ihan vaikka vaan loppuelämä- mutta voisiko joku lähettää sen huikean upean ihmisen tänne mun oveni taakse? Tai laittaa sen koputtamaan mun olkapäätä ruokakaupan kassajonossa sanoen -”Hei, olen elämäsi mies!”
Kylläpäs mä kirjoitan taas sekavasti.