Sain pari viikkoa sitten kaverin vanhan laskettelupuvun käyttööni. Siis toppatakin, ja sellaiset henkselihousut joissa on vetoketju edessä. Huomattavasti farkkuja parempi vaihtoehto, ainakin lasten kanssa ulkoiluun! Paitsi ettei se vetoketju mennyt kiinni, mun maha oli sitkeästi edessä.
Eilen sitten päätin kokeilla uudestaan, onneksi kukaan ei ollut katsomassa. Mä nimittäin hypin ja kiemurtelin. Yritin vetää mahaa sisään. Sulloin läskimakkaraa kädellä housuihin ja vedin samalla vetoketjua toisella kädellä kiinni. Ähisin ja kirosin. En suosittele kuvittelemaan. Mä kuitenkin ONNISTUIN! No okei, edelleen nuo housut ovat kuin nuoltu päälle, ja nepparit räpsähtävät aina auki jos erehdyn kumartelemaan. MUTTA NE KUITENKIN MAHTUIVAT! Huikeaa, näköjään jo jotain hyötyä, vaikkei vaa’an lukema ole muuttunut kuin kolme kiloa.
Mä päätin joulun jälkeen pudottaa painoa. Ensimmäinen tavoite on se, että helmikuun loppuun mennessä on pudonnut kymmenen kiloa, ja kesällä tarkoitus olisi painaa saman verran kuin ennen Vikaa. Pari valittua ihmistä tietääkin, millä pidän motivaatiota yllä…
Oon kuitenkin huomannut, että jos alan kirjaamaan syömisiäni, en osaa mitään muuta ajatellakaan. Ruoka pyörii koko ajan mielessä, ja muodostuu eräänlaiseksi pakkomielteeksi – ja jossain vaiheessa sitten repsahtaa kunnolla, kun joutuu kieltäytymään kaikesta. Ihan turha päättää luopuvansa kaikista herkuista, kun kohta sitten ottaa vahingon tuplaten takaisin.
Ennen Ekaahan mä pudotin sellaiset 15kg. En laskenut kaloreita enkä sen ihmeemmin vahtinut syömisiäni; pyrin siihen, että jätin turhat mussuttamiset pois ja söin ainoastaan nälkääni. Hieman kevennetysti, tietysti. (Ja kävin lähes päivittäin salilla ja juoksin, mutta tällä hetkellä sellaiseen ei valitettavasti ole mahdollisuutta.) Viime torstaina sitten kävin kampaajalla, ja luin uutta Kauneus ja Terveys -lehteä. Siinä oli iso juttu erilaisista laihdutusmenetelmistä, ja tuo mun keinoni oli saanut ihan nimenkin. Se on kuulemma [I]intuitio-dieetti[/I]. Siinä pyritään nimenomaan tunnistamaan nälkä, ja kuuntelemaan omaa kehoa. Eli periaatteessa saa syödä mitä tahansa, kunhan syö sen oikeaan nälkään ja lopettaa syömisen kun maha on täynnä.
Aikaa siis kulunut kaksi viikkoa, ja kolme kiloa lähtenyt. Jäljellä kuusi viikkoa ja seitsemän kiloa. Ei mikään mahdoton tehtävä, kunhan vaan jätän leipomiset pois. Ja se palkinto odottaa (!), vaikka meinaankin hieman fuskata ja palkita itseni ensimmäisen kerran jo viiden kilon jälkeen.. Onneksi tämän aamuisia korvapuusteja ei jäänyt kotiin kuin muutama, ne saanen mahdutettua pakkaseen tai syötettyä huomenna lapsille. Tai tietysti, jos joku haluaa tulla käymään teellä ja pullia tuhoamassa, niin ilmoittautumisia otetaan vastaan! Jaettu läski jne, kyllähän te tiedätte. Vapaaehtoisia?