Sain eilen illalla otettua jopa päikkärit ennen töihin lähtöä, puoli seitsemästä yhdeksää! Tosin nukuin katkoanaisesti, mutta kuitenkin.
Yhdeksitoista töihin, lähtiessä pyysin miestä keräämään enimmät lelut lattialta etten aamulla kotiutuessani kompastu niihin ja herätä koko taloa. Varsinkin kun joka toinen leluista pitää jonkin sortin ääntä.
Yö ei ollut sieltä helpoimmasta päästä, asiakkaat olivat jotenkin tosin pahalla päällä, ja jopa meidän lehmänhermoinen Junioirimme hermostui. Mullahan nyt paukkuu pinna asiakkaiden kanssa lähes joka ilta.
Pääsin kotiin lähempänä puolta seitsemää, ja sain samatien alkaa siivoamaan. Keittiön pöydällä oli iltapuuron jämät lautaseen kuivahtaneena, ja ne lelut -edelleen pitkin olohuonetta. Minuutin hommat, ja silti tekemättä! Onneksi oli valoisaa enkä onnistunut tallomaan yhtään lastelauluja soittavaa kilpikonnaa.
Kymmenen aikaan heräilin ensimmäistä kertaa vessaan, enkä tietenkään saanut enään nukuttua. Tyttö hakkasi loukkaantuneena makkarin ovea kun hänet oli suljettu ulos, eikä mies tehnyt elettäkään estäkseen näin tapahtumasta. Vartin verran kuuntelin kiljumista, kunnes luovutin ja raahustin ylös sängystä.
Ensimmäisenä vastaan tallusteli paljaspyllyinen prinsessa leveä hymy naamallaan ”kakka, kakka”. Ja siinähän se oli, olohuoneen matolla. Mies makasi sohvalla, eikä kuulema ollut huomannut mitään.
Aamupala-astiat -tiskipöydällä. Tyhjentämättöminä ja huuhtelematta. Vitutus alkoi kasvaa samalla sekunnilla, ja miehelle totesinkin, että ”olisit voinut laittaa vaikka koneeseen nuo lautaset.” Kuulema olisikin sen tehnyt, sitten jossain vaiheessa. Oma arvaukseni ajankohdasta ajoittuu noin kahden viikon päähän, kun puuro jo kasvattaa vihreää kuorrutusta.
En saanut itse edes syötyä, neiti kiehnäsi jatkuvasti sylissä. Yritin vihjaista nälkäisyydestäni, mutta eipä isäntä liikahtanut sohvalta mihinkään. Tunnin verran leikitin lasta, joka selvästi kaipasi tekemistä, ja yritin olla nukahtamatta pystyyn.
Pyysin, että lähtisi tytön kanssa vaikka puistoon, saisin nukkua rauhassa. Selitin, että ulkoilu aamupäivällä kuuluu lapsen rytmiin, mutta mies selitti ihan pokkana, että ”niin, mutta se ei kuulu mun rytmiin, en tosiaankaan lähde väsyneenä pihalle hortoilemaan.”
Siinä vaiheessa aloin tosissani miettimään, josko ajelisin pääni kaljuksi ja kiipeäisin lähimmän kerrostalon katolle ampumaan vieraita ihmisiä. Tyydyin kuitenkin vaan ärähtämään miehelle, ette jos HÄN on ollut aamuun asti töissä, niin ei varmasti herää ennen kolmea, mä yritän pitää lapsen hiljaisena että toinen saa unirauhan, ja silti valittaa loppupäivän kuinka on ihan pihalla. Eikä todellakaan hoida lasta pyytämättä, ja silloinkin vain jos mulla on joku hyvä syy.
Puolustuksekseen sanoi, että kun hällä on usein koko viikko yövuoroa, ja mä en tee kuin kahta yötä viikossa. Just niin! Ei pitäisi kahden aamun viikossa vaativan kovin paljon, kun mä kuitenkin hoidan lapsen muulloin. En vaadi unirauhaa ja täydellistä hiljaisuutta iltaan asti, mutta vaikka jo puolipäiväkin olisi edistystä. Sitäpaitsi hän sattuu vielä olemaan kesälomalla, joten voisi vallan hyvin viettää arkista laatuaikaa lapsensa kanssa.
Soitin kaverille ja kysyin puistoon, mutta eivät päässeet lähtemään. Mies alkoi päiväunille koska häntä väsytti, olihan joutununut heräämään lapsen kanssa jo kahdeksalta.. Mies parka. Joten pakkasin yhdentoista jälkeen tytön vaunuihin, ja lähdin käymään töissä. Hakemaan käteisennakkoa että saadaan neidille ja mulle uudet passit, sekä palauttamaan yöllä sulkemiseen tarvitsemani avaimen. Päätin piipahtaa samalla kaupassa, kun kerta kylällä oltiin.
Valtsun edessä tunsin itsenin muutaman kymmenen vuotta ikääni vanhemmaksi, jonottaessani kaupan aukeamista eläkeläisten kanssa. Ei siis sittenkään kulutetttu matkassa tarpeeksi aikaa.
Kotona palattiin normaaliin rutiiniin, neidille ruokaa ja sitten päikkäreille. Itse laitoin sämpylätaikinan kohoamaan, ja aloin miettimään mitä makeaa leipoisin. En kuitenkaan löytänyt mitään järkevää, pakkasessakin on vaikka mitä. Joten napsautin uuni päälle ja tein taikinan sämpylöiksi.
Puolessa välissä sämpylöiden pyörittelyä aloin ihmettelemään uunista nousevaa savua -kunnes muistin. Se keskiviikkona yli kuohunut riisipuuro oli edelleen uunin pohjalla, olin unohtanut täysin pestä uunin.
Fiksuna sitten ajattelin, että rappaan enimmät liat pois ennenkuin uuni on kovin paljon yli sata-asteinen, jospa siellä silloin voisi paista sämpylätkin ilman, että ne maistuvat mustalta puurolta.
Ensimmäinen käteeni sattuva esine -tiskiharja. Sillä siis pikaiset pyyhkäisyt uunin pohjasta, tuloksena kylläkin riisipuurosta puhtaampi pinta, mutta myös mukavasti tuoksahtavaa sulanutta muovia. Joinain päivinä sitä jotenkin tuntee itsensä TOSI älykkääksi.
Sain kuitenkin sämpylät paistettua, kohta pitäisi uskaltautua niitä maistamaan. Aamupalaksi. Mies nukkuu edelleen, hyvää matkaa neljättä tuntia jo. Mun fiilikset on luultavasti melko pitkälti samaa luokaa, kuin pienellä oravalla norsun perseessä.