On äärimmäisen raivostuttavaa kuulla lapsen suusta omat sanansa. Oikeasti, se on vielä pahempaa kuin puolison (tai ex-puolison) riitatilanteessa heittämä ”sä silloinkin sanoit…” Eka on kehittynyt tuossa jo varsin taitavaksi, valitettavasti. Sain huomata sen pari viikkoa sitten useampaankin kertaan – yhden kaupparessun aikana.
Ensimmäiseksi vein lapset syömään. Tiesin äitini kulkevan miehensä kanssa piakkoin kyseisen Hesen ohi, joten kuikuilin selkäni taakse nähdäkseni tulijat. Kunnes Eka palautti mut ruotuun sanomalla, että [I]”Äiti, mitä sä oikein katselet sinne, keskity siihen syömiseen nyt!”[/I] Puolustauduin tosin selittämällä, etten mä syö, mutta eihän siitä nyt mitään hyötyä ollut . (Aiemmin ruokapöydässä olen saanut noottia myös siitä, että otin lisää vaikka lautasella oli vielä ruokaa..)
Kauppareissun venyessä yritin keskittyä siihen, että saadaan kaikki tarvittavat ostokset kerättyä kärryyn, ja päästään hengissä kotiin. Näin tehdessäni en juurikaan kiinnittänyt huomiota Ekan jatkuvaan höpöttelyyn, vaan kostautuihan se sekin. [I]”Äiti, kulta pieni, mikset sinä KUUNTELE minua?!”[/I]
Lopulta, kun päästiin kunnialla kassojen ohi, sain ostokset pakattua ja työnsin kärryjä parkkipaikalle (Eka roikkumassa kärryssä kiinni ja repimässä sitä jatkuvasti vinoon, Toka kärryissä istumassa noussen jatkuvasti seisomaan, ja Vika kantoliinassa haluamassa tissiä) tuskanhikeä pyyhkien. Iltapala-aika oli jo ohitettu, ja liikkeelle oltiin sentään lähdetty suoraan päiväkodista. Sanoinkin sitten lapsille, että ”Olen NIIN onnellinen kun saan teidät illalla nukkumaan!” Eka tuijotti mua vakavana silmiin, ja totesi, että [I]”niin varmasti oletkin, minä tiedän sen kyllä!”[/I] Ei siinä vaiheessa paljon naurattanut, mutta eräällä ohikulkijalla kyllä tuntui olevan varsin hauskaa, ainakin tukehtumisäänistä päätellen.