Silloin, kun Toka syntyi, kätilö kysyi salissa, että ”miltä nyt tuntuu?” Mä vastasin ensimmäisen asian, mitä mieleen tuli, eli ”ens vuonna uudestaan.” No, reilulla puolella vuodella meni pieleen, mutta kyllähän se kolmas vauva sieltä tuli.
Aiemmin mulla on tullut vauvakuume melko pian edellisen synnyttyä. Oon ajatellut, että haluan useamman lapsen, ja mielellään vielä suhteellisen nopeastikin. On tuntunut siltä, että joku meidän perheestä vielä puuttuu…
Nyt oon melko varma, että mun lapset on tässä. Että meidän perhe on nyt kasassa. Tokihan jossain vaiheessa varmaan tulee taas se kaipuu, mutta ihmeitä (tai totaalinen vahinko!) täytyy tapahtua, jos vielä lisäännyn.
Toisaalta tuntuu haikealta. Välillä Vikan kanssa puuhatessa tulee mieleen, että ”tää on nyt mun viimeinen vauva, viimeinen jota mä imetän ja viimeinen jonka kehitystä seuraan, viimeinen jonka kanssa saan olla kotona, viimeinen…”
Mä tiedän, etten halua enää yhtään lasta yksin. Kyllä tässäkin on ollut jo ihan tarpeeksi. Ja suhteen taas pitäisi olla ihan uskomattoman vahvalla pohjalla, että uskaltaisin uutta sarjaa alkaa tekemään. Mun täytyisi voida luottaa siihen, että toinen kantaisi vastuunsa -tapahtui sitten mitä tahansa.
Mutta löydänkö mä sellaista suhdetta niin nopeasti, että alkaisin vielä niihin [URL=http://www.youtube.com/watch?v=tqSgppnFn2A]vauvantekohommiin?[/URL] Siis ennenkuin musta tulee niin mukavuudenhaluinen, että viitsin aloittaa vaipparallin alusta? Kohta Eka kuitenkin on jo suhteellisen vaivaton, ja Tokakin hiljalleen oppii kuivaksi ja.. Viiden vuoden kuluttua mulla ei ole näissä käsitöitä oikeastaan ollenkaan. Saati sitten kymmenen vuoden!
Kummallista on se, että kaikesta huolimatta tuntuu siltä, kuin luopuisin jostain. Että tuolla jossain olisi kuitenkin vielä se yksi, [I]viimeinen[/I] mun vauva, joka nyt vaan jää syntymättä. Entä voinko mä oikeasti olla jo nyt 26-vuotiaana elänyt sen osan elämästäni, jolloin niitä lapsia hankitaan? Eikö siihen mun kohdallani kuulukaan onnellista parisuhdetta? Koiraa ja farmariautoa? Asuntovelallisuutta? Tai noh, kuuluihan siihen. Hetken, silloin kun Eka oli pieni.
Vaikken tällä hetkellä haluaisikaan sitä neljättä, mä kuitenkin haluaisin, että mä [I]voisin[/I] sen haluta. Että mulla olisi mahdollisuus hankkia vielä se neljäs vauva, jos siltä alkaisi tuntumaan. Vaan kun tällä hetkellä se ei ole mahdollista. No, okei, voisihan sitä hakea siemenet jostain, vaan kun en mä sitä kuitenkaan tahdo. Yksi raskaus yksin on tarpeeksi, eikä mua kiinnosta baari-illan jälkeinen satunnaisseksi. Eikä mulla yksinkertaisesti enää riittäisi resurssit, jos lapsia olisi yhtään enempää, kun näidenkin kanssa tekee välillä tiukkaa.
Ehkä tässä on nyt sekin, etten mä kuvitellut hoitavani lasteni vauva-aikaa yksin. Enkä sittenkään täysin haluaisi alistua tähän ”kohtaloon”, jossa mä en loppupeleissä voikaan enää vaikuttaa omaan elämääni -kuinkakohan kauan kestää hyväksyä se tosiasia, että tää ny vaan on näin, ja näillä korteilla pitää pelata?