Oon palkannut itselleni lisäkäsiparin, vaikkei siihen oikeasti olisikaan varaa. 17vuotias lukiolaistyttö lupautui paimentamaan noita isompia kerran, pari viikossa. Eilen tuli meille välipalan jälkeen, komensin lasten kanssa pihalle, ja sain itse rauhassa laittaa ruoan ja tissitellä Vikan kanssa.
Rupesin tosissani miettimään, että näinkö helppoa se olisi, jos eläisi kahden [I]osallistuvan[/I] vanhemman perheessä? Voisi aina sopia toisen kanssa, että ”jos sä meet isojen kanssa ulos, niin mä laitan ruoan”. Tai vaihtoehtoisesti ”tee SÄ ruoka, me ulkoillaan sillä aikaa!” Kun ihan mielellänihän mä huolehdin pyykinpesut ja muut kotihommat, haluaisin vaan joskus tehdä ne [I]rauhassa[/I], ilman kahta -tai kohta kolmea- pientä apulaista. Kun olisihan se huomattavasti yksinkertaisempaa, mikäli ei tarvitsisi koko lapsilaumaa raahata kauppaan kahden maitolitran takia. (Paitsi että kaks litraa on melko alakanttiin, ostin perjantai-iltana 8litraa, ja ne oli jo tänä aamuna loppu..)
Kaverin kanssa vietettiin perjantai-illan lettukestit. (Terkkuja vaan!) Kun paikalla oli kolme mun lastani, ja kaks hänen lastaan (5v ja 7v tytöt), oli meno melkoisen railakasta. Kieltämättä kävi mielessä, että jos lapsia olisi vakituisesti noin monta, niin tarvittaisiin muutama lisäneliö lisää! Eikä Vika vielä edes juossut mukana.
Riehakkuudesta huolimatta ilta oli varsin onnistunut. (Vastapuolen mielipidettä en ole asiasta vielä kuullut, se voi hyvin olla päinvastainenkin…) Lapsista oli seuraa toisilleen, ja lettujen paistaminenkin oli helpompaa kun sain tuupata vauvan hetkeksi toisen aikuisen syliin. Jälleen ajatus, että ”olisihan se tietty mukavaa..”
No, puolensa ja puolensa on tietty tuossa yhdessä asumisessakin. Toisaalta tietynlainen vastuun jakaminen helpottaisi omaa jaksamista, hyvässä suhteessa olisi tarvittaessa kuuntelevat korvat, lohduttava kainalo ja tukeva olkapää (ja muutama muukin ruuminosa) lähellä -puolin ja toisin, tietysti. Joten kieltämättä ihan itsekkäistä syistä kaipaan sitä toista aikuista.
MUTTA (taas se helvetin mutta!)
Miten sitä muka osaisi päästää toisen ihmisen lähelle? Saati sitten siihen pisteeseen asti, että osaisi asua jonkun kanssa saman katon alla. Kaikkien toimintatapojen (niin lastenkasvatuksen kuin muidenkin asioiden suhteen) ja rutiinien ja aikataulujen sovittaminen yhteen.. Jos sillä toisella olisi lapsia, niin meidän pitäisi hankkia isompi asunto – ja jos ei, niin miten ihmeessä se sopeutuisi elämään tällaisen porukan kanssa?
No, toistaiseksi nyt ei tarvitse tuollaisia onneksi miettiä, kun en ennen [URL=http://www.city.fi/yhteisot/blogi/arica/87061/]maaliskuuta[/URL] voi treffeillekään lähteä – vaan mietinpähän silti. Kaiken kaikkiaan mulla kuitenkin on ihan hyvä olla keskenään lasten kanssa. Se olisi vaan niin pienestä kiinni, että arki pyörisi helpommin..
EDIT 22.13 Sain tekstiviestin, että ”oli ihan onnistunut ilta se perjantai ilta”. Joudun siis jatkossa harrastamaan entistä tiukempaa ennakkosensuuria, kun palautetta tulee jo muutamassa minuutissa tekstin julkaisemisesta.