Meillä oli tänään tuplajuhlat. Vietettiin jo etukäteen neidin 2v-synttäreitä, ja samalla pidettiin meille pienimuotoiset läksiäiset. Muuttoauto kohti 09-suuntaa starttaa ensi lauantaina, eikä kukaan asioista yhtään perillä oleva luultavasti ylläty siitä, että isännän tavarat eivät ole kyydissä. Tosin pankista en vielä ole saanut vastausta, joten en tiedä kuinka takuuvuokrat ja muutot saan maksettua, vaan onhan tässä vielä muutama päivä aikaa järjestellä asioita.
Pelottaa helvetisti. Rakastan älyttömän paljon, mutta tästä meidän yhteiselämästä ei vaan tunnu tulevan muuta kuin sanomista. Tuntuu hurjalta, että jo viikon kuluttua olen yksin lasten kanssa, yli kuudensadan kilometrin päässä nykyisestä kodista. Ennestään tutulla paikkakunnalla kuitenkin, onneksi.
Kummallista, että kauas oli kamala kiire, ja tässä sitä luikitaan häntä koipien välissä takaisin. Kuusi vuotta pesäeron tekemistä synnyinseuduille kesti.
Kulunut viikko on ollut älyttömän raskas -niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paino on pudonnut kolme kiloa, josta olisin varsin tyytyväinen mikäli ei tarvitsisi miettiä sen vaikutusta maidontuotantoon. Jumissa olleet hartiat ovat edelleen jumissa, eikä muuttolaatikoiden pakkaaminen ja kantaminen ole ainakaan helpottanut asiaa.
Tänään oli kuitenkin mukava päivä, syötiin hyvin (tarjottavia oli taas puolet liikaa!) ja synttärikakkukin (suklaata suklaalla ja suklaalla) oli varsin maukasta vaikkei ulkonäössä ollutkaan kehumista. Haikealta tuntuu kun tietää, että muutamien ihmisten kanssa tapasi nyt luultavasti viimeistä kertaa. Ei parane pysähtyä miettimään, ensin täytyy hoitaa käytännön jutut pois alta. Sitten uudessa kodissa, tekemisen ja muuttotuohujen loputtua tulee tyhjyys ja yksinäisyyden kyynelten aika.
Vaan eiköhän se tästä kuitenkin vielä iloksi muutu, loppujen lopuksi jahkailu ja ”juupas-eipäs” on ollut huomattavasti raskaampaa aikaa kuin nyt päätöksenteon jälkeen.