Junnaava tilanne raastaa hermoja. Tämän päiväiset puhelut eivät johtaneet oikeastaan yhtään mihinkään. Huomenna selviää se isoin asia, keskiviikkona siitä riippuvainen toiseksi isoin. Ja mun tuurilla kaikki menee ihan vituiksi.
Tänään tuli lapsillekin ärähdettyä, vielä normaalia enemmän. Tultiin kotiin, kummallakin tenavalla kakat housussa. Turkulainen saapui samalla ovenavauksella kyläilemään, koira riehaantui, puhelin soi, yritin pestä pienemmän pyllyä (kännykkään puhuen, tietysti) ja samaan aikaan isompi levitti tiskipöydältä löytämänsä salaatit pitkin lattioita koko matkalle keittiöstä eteiseen..
Onneksi tilanne rauhoittui, sain teetä ja sympatiaa. Nukkumaan lapset pääsivät äsken, ilmeisesti hyvillä mielin, kaikesta huolimatta.
Kummallista, kun olisi niin paljon puhuttavaa, kamalasti asioita, joista haluaisi jutella, ja silti sitä vaan jankkaa yhtä ja samaa, toistaa paria kolmea lausetta, eikä oikein itsekään ole selvillä siitä, mitä kaikkea pitäisi sanoa. (Ja näköjään myös kirjoittaa ihan ylipitkiä virkkeitä käyttäen aivan turhia täytesanoja.)
Nää kaikki asiat vaan kiertää kehää. Luulin käyneeni pahiman kriisin läpi jo silloin kevättalvella, vaan jostain sitä selvitettävää edelleen löytyy.
Saisihan tämä paska jo riittää.