Tämä kunnan vuokratalossa asuminen on sitten mielenkiintoista. Tiistaina saimme seurata naapurin isännän takaa-ajoa, kaasutusta tuohon pihalle, raudoitusta ja lopuksi ensiapua ambulansseineen (paikallislehden mukaan oli puhaltanut reilut 2promillea). Eilen soitin poliisit paikalle samaisen miehen ajellessa pikkulonkeroissaan toisen naapurin pojan mopolla ympäri pihaa, kypärättä tietysti. Tänään todistimme rattoisaa lapsiperheen välienselvittelyä puukonheilutuksineen – ja yllättäen oli taas sama jengi kasassa, konstaapeleita myöten.
Muuten tämä taloyhtiö on varsin rauhallinen, mitä nyt muutama irtokissa pyörii lasten leikkipaikan ympärillä hiekkalaatikon houkuttelemina. Ja jahka tuo yksi venkula tuosta lähtee istumaan, helpottunee tilanne kummasti. Viime viikolla puhui kolmesta – neljästä vuodesta, ja nämä tuoreimmat siihen sitten tietysti päälle..
Musta on tosi kummallista asua taas etelässä. Toisaalta ei tunnu juuri miltään, ja toisaalta taas.. Mutta kaiken kaikkiaan eläminen on välillä jopa varsin mukavaa, pitkästä aikaa. Tiedän, että vastaeronneena “pitäisi” näyttää surkealta ja rypeä, mutta kun tämä arki nyt vaan vie mukanaan. Lasten kanssa on pakko touhuta normaalin rytmin mukaan, joten eipä eroa entiseen juuri huomaa. Paitsi naapureiden osalta, tietysti. Ja totta kai on ikävä niitä meidän suhteen hyviä aikoja, mutta niistä tuntuu olevan jo [I]niin[/I] kauan. Ehkä en sitten vaan enää ole se sama ihminen kuin 17-vuotiaana (mikä muuten on hemmetin hyvä asia lapsia ajatellen!) ja näin ollen olen vähemmän rakastettava, kylmä ja itsekäs.. Joka tapauksessa uskon edelleen sen ikävän ja katumuksen iskevän vielä päälle, vaikkei isäntä mua huolisikaan takaisin..
Vanhoihin koulukavereihin törmääminen on merkillistä lähes kymmenen vuoden taon jälkeen. Viikko sitten näin erään yläasteaikaisen luokkakaverini, hänelläkin näytti olevan kaksi lasta ja mikä parasta KILOJA KERTYNYT VIELÄ ENEMMÄN KUIN MULLA! Ehdottomasti pelasti mun päiväni tuo, ja vielä monta päivää sen jälkeenkin.
Ajattelin ottaa kuitenkin itseäni pikkuhiljaa niskasta kiinni. Joka päivä oon yrittänyt jotain tehdä, lähinnä liikkunut lasten kanssa vaunuilla tai pyöräillen. Tänään käytiin aamulla pari tuntia kävelemässä kylällä, ja iltapäivällä heitin kymmenen kilometrin pyörälenkin -lapset peräkärryssä, tietysti.
Kävin aiemmin viikolla myös salilla. Tosin tällä kertaa en siellä vielä mitään tehnyt, kunhan tiedustelin jäsenyyttä ja lapsiparkkia. Neiti kyllä oli kovasti sitä mieltä, että jumpata pitäisi, kun osoitteli jokaista kuntosalin laitetta vuoron perään ja hoki vakavana, että “äidille sopiva tuo, äidille sopiva tuo…” Alkaa tosissaan raivostuttamaan oma saamattomuus, eropäätöksen aikaan lähteneet kilot olivatkin vaan hakemassa kavereita, ja ovat nyt tulleet takaisin -entistä isommalla porukalla. Harmi, että syöminen onkin niin mukavaa, ilmeisesti osaan laittaa liian hyviä ruokia ja leipomuksia. Hitto, mulla on sohvassa kohta perseenmuotoinen kuoppa!
Naapureiden nettiyhteyden varassa roikkuminen alkaa tympimään. Läppärin esiin kaivamisessa kun on aina oma hommansa, ja mun tuurilla yhtään julkista verkkoa ei just silloin löydy. Eikä julkisessa verkossa sitten viitsi tehdäkään juuri mitään. Telkkaria en omista, enkä edes sellaisia leffoja joita viitsisin koneelta katsoa. Näin ollen olen lukenut. Ja lukenut ja lukenut. Tänään sain loppuun “Tuulen viemää”, ja nyt pohdin kuumeisesti seuraavaa urakkaa. Tosin urakkaa olisi myös verhojen lyhentämisessä, kämpän siivoamisessa, pyykkien viikkaamisessa kaappiin… Huomenna lähdetään katselemaan kirjahyllyjä, jospa saisin olohuoneen seinustalle jotain muutakin kuin pyykkitelineen. Ja jossain välissä pitäisi nukkuakin, se aina tuppaa unohtumaan kun uppoudun johonkin hyvään kirjaan.