Mikäköhän siinä on, että suunnitelmat eivät ikinä pidä? Ehdin just asennoitua siihen, että oon syksyn kotona, otan pari kurssia avoimesta, hankin salikortin, ja loppuajan kaivan hyvällä omatunnolla perseen muotoista kuoppaa sohvaan. Keskityn itseeni, siis. Kunnes pieni keskustelu muutti kaiken.
Tänään kävin koululla meidän uuden opon kanssa juttelemassa. Selvisi, että vaikka yleensä syksyisin alkaa iltalinja, ja tammikuussa päivälinja, niin kondiittorit tekevät sen ainoan poikkeuksen – päiväopiskelu ei yksinkertaisesti onnistu. (Paitsi ilmeisesti Kuopiossa ja jossain muussakin yhtä jeerassa.) Ja nuorisopuolellehan mä en lähde!
Joten.
Nyt mä jätin sitten hakupaperit syksyllä alkavaan iltakouluun. Saisin hieman muutakin ajateltavaa kuin kakkavaipat, maitohuurut ja uhmakohtaukset. Seuraavaksi täytyy laittaa sähköpostia vuorohoitopäiväkodin johtajalle, ja lähteä selvittelemään miten onnistuu hoitopaikan vaihto. Vai onnistuuko ollenkaan. Aamulla jo alustavasti puhuttiin puhelimessa, mutta mitään varmaa ei tietenkään vielä ole. Matka ei olisi enää mikään ongelma nyt kun meillä on tuo auto käytössä – eikä kiireettöminä päivinä kävelymatkakaan ole kohtuuton.
Lähiopiskelua olisi keskimäärin kolmena iltana viikossa, klo 16.15 – 20.30. Olisin yhdeksän aikaan hakemassa lapsia hoidosta, mutta eipä niitä tarvitsisi viedäkään päiväkotiin kuin iltapäivällä vasta. Ja niinä päivinä, kun teen kotitehtäviä, voisin hyvin hakea ipanat jo aiemmin. Ja mummo lupautui hoitamaan yhden illan viikosta kuten tähänkin asti. Ja työssäoppimisjaksolle mä voin hakeutua sellaiseen paikkaan, jossa voin tehdä ”normaalia” päivävuoroa. Ja jos saan alan töitä, niin onpahan lapsilla vuorohoitopaikka jo valmiiksi.
Ei siis mitään ongelmaa – mutta silti mua epäilyttää. Olenko mä oikeasti niin helvetin vialla päästäni, että lähden tuollaiseen rumbaan mukaan?!
Ja niin, eihän sitä edes tiedä, pääsenkö mä koko kouluun.