Aihe juontaa juurensa kuukauden päähän, kun matkasin metrossa kohti keskustaa. Puotilan pysäkillä silmääni osui penkin alla oleva, sydämen muotoinen koru. Toinen puoli oli hopeinen, tosin hieman naarmuinen, toisella puolella oli vihreää kiveä, jossa näkyi hiomajäljet. Lukko oli taipunut auki.
Mutta miten se oli joutunut metron penkin alle? Riita kaksi viikkoa seurustelleiden ”rakaistavaisten” välillä joka huipentui haistatteluun ja kyyneliin? Vaiko poika, joka oli ostanut salaiselle ihastukselleen korun ystävänpäiväksi, ja kohde ei tästä ilahtunut. Matkalla sitten poika päättää metaforallisesti heittää sydämensä penkin alle.
Tai sitten vaain yksinkertaisesti kaulakoru sanoo irti sopimuksensa ja pudottautuu takin alta kun noustaan pysäkille ilman sen kummempaa draamaa. Kiitti ja soitellaan.
Sörnäisiin päästyä tarkastelin yhä penkin alla olevaa korua. Nostin sen ylös ja laitoin penkille vastapäätä. Ei se silti mitään pukahtanut tai kertonut, möllötti vaan. Vanha mummo laittoi käsilaukkunsa sen päälle, joten siirsin anteeksi murahtaen korun viereeni. Oma pysäkki tulisi pian. Rautatieasema. Katselen vuoroin kanssamatkustajia ja vuoroin pyörittelen korua. Kamppi. Nousen ja otan korun mukaani. En jälkikäteen mietittynä osaa selittää, miksi otin sen mukaani. Kai ajattelin viedä sen löytötavaratoimistoon, nyt se roikkuu seinälläni ja pilkkaa minua; varas, se sanoo. Toisaalta, löytäjä saa pitää, ja ehkäpä sydämen haltija ei tahdo sydäntään takaisin. Tunnen jo huonoa omatuntoa.