Sitten tuli niitä,
jotka uskalsivat tulla
lähelle,
vaikka minä haisin
mitättömälle,
väärien valintojen
vammauttamalle.
Ne silittivät sanoillaan,
ne koskettivat käsillään.
Ja ne katsoivat
ihan kohti.
Minun epäonnistuneen
hajuni
ei kuvottanut niitä
eikä se,
mitä ne minussaa näkivät,
kauhistuttanut
niitä pakosalle.
Niiden lämpö
alkoi virrata minuun,
kuoleman kangistamaan.
Minä tunsin,
kuinka elämä
valloitti minut
kuoleman känsäisistä
kourista.
Ja minä huusin tuskasta!
Ja minä huusin vihasta!
Ja minä huusin pelosta!
Ne kuulivat minun huutoni
ja ne pysyivät lähelläni,
ne ymmärsivät minua.
Minulla oli lupa huutaa.
Minun huutoni
vapautti
minut jostakin,
joka koko minun
helvetillisen elämäni ajan
oli kuiskinut korvaani:
”sinä et osaa,
sinä et kelpaa,
sinä et ole mitään.”
Nyt minäkin
saan opetella
silittämään sanoilla.
Saan opetella
koskettamaan kädellä.
Minäkn saan opetella
katsomaan
ihan kohti.
Eikä minua
kuvota
epäonnistuneen haju,
ei kauhistuta
alamittainen ja mitätön,
väärien valintojen
vammauttama.
Minä,
ainaisen pelon pieksämä,
en enää pelkää
tulla lähelle.
Tahdon olla
ihminen ihmiselle.
– Silja Korhonen –
Kenelle sinä olet ollut hyvä tänään ?