Sunnuntai. Grillibileet. Vodka virtasi. Oli kai periaatteessa ihan hauskaa. Juttelin kaverini naapurin, Annen, kanssa lonkerohentaista.
Loppuillasta osa porukasta halusi lähteä kaupungille. En oikeastaan kauhean kiinnostunut ollut siitä, mutta lähdin kuitenkin mukaan, syistä joita käsittelen myöhemmin. Joka tapauksessa, päädyimme Jussintorille (joka on siis ainoa edes etäisesti ostaria muistuttava paikka Hyvinkäällä). No emme olleet ainoat. Paikalle oli kerääntynyt noin viisisataa juopunutta (asteella totaalisen perseet), oksentavaa, pulloja heittelevää ja kaatuilevaa teinihirviötä. En tiedä teistä, rakkaat lukijat, mutta tuollainen ahdistaa minua suunnattomasti. Kestin ehkä viisi minuuttia ja lähdin kotiin. Vaikka en ollutkaan selvin päin, olin ollut juomatta ehkä kaksi tuntia. Tosin en usko että olisin koskaan niin juopunut että olisin halunnut olla siellä. Jopa juopuneen illan jälkeen minua kuvotti se täydellinen itsehillinnän puute. Se vaikutti minuun niin voimakkaasti, että aion lopettaa kännäämisen kokonaan. Pienet määrät sallittakoon, mutta en halua laskea itseäni eläimen tasolle, niinkuin kyseiset teinit.
Kai olen omituinen tai jotakin.
No, tämä päätös ei aiheuttane minulle sen suurempia ongelmia, en yleensä tapaa juuri ryypätä. Pitää vaan taas tottua siihen että istuu kavereiden kanssa iltaa ja vaan katsoo kun muut juovat. Ja joka tapauksessa ainakin omalta kohdaltani noin 90% humalatilasta on esittämistä. Melko varmasti humalaisten seurassa olo ja se yleinen ilmapiiri päihdyttää vaikkei maistelisikaan verigreippi-lime-lighttiin lantrattua vodkaa. Ja kännissä polttaminen loppuu myös. Onneksi en siihen tapaan edes ole ollut vaarassa jäädä koukkuun.
Vietin aika suuren osan nuoruudestani joko omissa oloissani tai hyvin pienen kaveripiirin kanssa. En koskaan ole ollut suurten sosiaalisten ympyröiden keskipiste, enkä haluakaan olla. Naisia en ennen kahdeksaatoista ikävuotta edes katsellut. Seurustelin ensimmäisen kerran tämän vuoden alussa. Olen yhä enenevissä määrin epätietoinen siitä mitä rakkaus on tai miltä sen pitäisi tuntua. Elämäni aikana olen luullut (tai yrittänyt uskotella itselleni) ihastuneeni neljään ihmiseen, joista olen tapaillut kahta (ehkä hieman rankasti arvosteltu, taisinpa siihen jälkimmäiseen ihastua. Mutta se jokin puuttuu, olen siitä nyt samaa mieltä). Tosiassa olen ollut oikeasti ihastunut neljään muuhun ihmiseen, joista kolme on fiktiivisiä henkilöitä. How sad is that? Ja sen yhden lihaa-ja-verta-ihmisenkin kanssa olen jutellut tunnin baarissa, ja hänelläkin on poikaystävä. Olen liian ylpeä ja kunniantuntoinen edes yrittääkseni varattuja naisia.
Ja se syy miksi menin muiden mukana Jussintorille on se perinteinen, naisen perässä. Mutta hänkin taitaa olla yksi niistä joihin yritän väkisin ihastua.