Olin viimeksi alamaissa. Jotenkin järkyttynyt siitä partsille jäännistä ja miehen kans tuli riitaa.
Kotiäitinä on joskus päiviä että seinät kaatuu päälle ihan tosissaan ja happi loppuu.
Mutta onneks vaan joskus!
Lapset on ihan parasta, mä nautin kun ne nauttii.
Äsken oli kyläilemässä yks ihminen jonka tapaaminen vähän arvelutti. Me ollaan oltu läheisiä mutta sittemmin välille on noussut joku muuri joka vaan kasvaa.
Tai niin mä luulin, oikeestaan äsken oli ihan kivaa.
Kolme yötä ja sit lähetään reissuun. Mies haki tänään poliisista lasten passit ja huomenna tarttis pakata. Pari viikkoa auringon alla tekee ihan terää. Miehellä on työmatka ja se ottaa perheen mukaan.
Lähteminen on semmonen juttu että siihen jää koukkuun. Mä en voi edes käydä lentokentällä kokematta ihan valtaisaa lähdön kaipuuta. Kun on kerran lähtenyt on kynnys sen jälkeen olematon. Meinaan niinkun pidemmäks aikaa.
Me oltiin vuosi, kaukana Karibian auringon alla.
Viimetalvenakin pidempi jakso Portugalissa.
Eikä lapset oo mikään tekosyy olla lähtemättä.
Eiku toppeja pakkailemaan…