”Batsheba, tiedätkö, mikä on kaikkein vaikeinta?” juutalainen pianisti kirjoitti eilen. ”Aloittaminen.” Valtion virkamies, herra kapteeni, taas kyseli, millaista työni on, voinko noin vain mennä kahdeksalta töihin ja ruveta hommiin.
Mietin näitä molempia, kun monta tuntia tuskailtuani sininen vihdoin sujahti purppuralaskosten väliin. Pianistin kanssa olen samaa mieltä, aloittaminen on vaikeaa. Kapteenille vastaan kyllä voin, niin juuri pitäisi tehdä, niin useimmiten teen: aloitan työt 8.30.
Aloitan katsomalla. Kääntelen taulua niin että valo sattuu sopivasti. Joskus katson tuolilla istuen, tuijotan tiiviisti. Toisinaan silmäilen raukeana, makaan sohvalla, suljen silmäni välillä.
Suurta kangasta on vaikea hallita katseella. Täytyy tutkia kohta kerrallaan, sitten taas yrittää nähdä koko taulu, katsoa, mitä värit sanovat toisistaan, mitä toivovat seurakseen. Kiusaako joku toista, kuka uikuttaa apua? Lähestyn ja kosketan, raaputan, tutkin sivusuunnasta.
Keskittyminen on tänään haettava väkisin, oltava vain maalauksen seurassa. Päässä pyörii mylly: omia ja toisten ihmissuhteita, valintoja, angsteja, toiveita, himoja. Antaa pyöriä vain. Katson ja katson, käyn tupakalla ja tulen takaisin. Kun olen sinnikäs, alan nähdä. Löydän kohtia, joiden uumoilen kaipaavan jotain.
Kuvittelen keskipunaisen laikun harmaan päälle. Ehkä, mutta se ei ole ensimmäinen asia. Haaleankeltaisen reunaa voisi sävyttää okran tai kadmiumin suuntaan, luultavasti näiden sekoitus olisi paras.
Hitto kun kahvi on loppu, pitäisikö mennä kauppaan. Ei, rahatkin on loppu, pärjättävä teellä vain. Ja keskityttävä.
Veitsi on ensimmäinen työväline. Leikkaan pinkkiä maalikalvoa varovasti auki, paljastan sinisiä ja turkooseja sävyjä. Ja ne kertovat: ”sininen se on. Ota kobolttia, ultramariinia ja indantherene-sinistä.”
Maalaus ei ole vielä valmis, se tahtoo viipyä äidin sylissä pitempään kuin luulin. Hyvä niin, rakas.
