Jäätä ja meripihkaa. Kirkasta ja paksua, maalaus pyytää. Kaadan purkkiin mediumia, ripautan azokeltaista pigmenttiä, suljen kannen ja ravistelen. Sitten hieman vettä joukkoon, näin pinta marmoroituu paikoin. Nyt neste on sopivan juoksevaa, ei liian jähmeää, ei liian vetistä. Tässä kohden on oltava nopea ja varma. Kallistan purkkia, huitaisen ja kierrän rannettani. Noin. Otan lastan, työnnän massaa kankaalla ylöspäin. Sitten uusi roiskaisu.
Ystäväni David soittaa. Hänkin on työhuoneella. Viinipullo on puolillaan, arvaan, niin paljon Davidilla tänään on asiaa. Rakastan hänen rehvakasta puhetapaansa, uhoaan. Rakastan ristiriitoja, David on yhtä aikaa karun miehekäs ja äärimmäisen tunteellinen. Niin vahva ja sittenkin aivan arka. Batsheba, olet ihana nainen, hän sanoo, mutta minä olen maalareista paras. David, David, olet niin hauska, minä taas kerran sanon, tyhmä kukko.
Minä olen kuningas, David huutaa. Näkisitpä, millainen työ minulla tässä on! Pituutta neljä metriä, korkeutta kaksi. Pensselini on kolme vaaksaa leveä ja sinimusta värini on kauniimpi kun Jerusalemin yö ikinä! Mikä tunne, Batsheba, varmasti tunnet sinne asti! Tunnen toki, David, sanon ja nauran vielä enemmän.
Mitä sinä teet, Batsheba, David kysyy. Keltaista, vastaan. Aurinkoa siis, paksua vai kuultavaa? Vai kelmeää keltaista, kuutamoako maalaat, kerro, Batseheba. Kultaa, David ja liljapölyä, ritariperhosen siipiä.
Hyvä, David sanoo, mainiota, mutta – tarvitset appelsiininkeltaista myös, ehkä hieman sitruunaa, uskotko? Ja hunajaa, nyt muistinkin Batsheba, tiedän kahvilan, jossa tarjoillaan ihmeen ihania hunajakakkuja. Vien sinut sinne ensi viikolla. Selvä, David, puen sitten kultaiset sukkahousut.
Sovittu, David sanoo, mutta nyt maalataan. Maalaa, Batsheba, maalaa. Maalaa David, ja voi hyvin, minä vastaan
