Minulla on pieni tytär. Orvokkisilmä, ruususuu. Tuutuluu, vauva uneksuu, juuri kohdusta tullut pieni, ja sittenkin niin suuri, miten tuo muka minun sisääni mahtui!
Mitenkään ei mahtuisi enää. Tyttäreni, ainokaiseni, menee kohta kouluun. Tänään siivoamme vinttiä. Löytyy kassillinen vauvanvaatteita, laatikollinen pehmoleluja. Tuomme molemmat alas tarkasteltavaksi. Voi ei, mikä pieni röyhelöpaita, ja tämä mekko, yksivuotiaan punainen somistus, joululahjaksi ostin tämän! Äiti, söpö söpö söpö, saanko ottaa kaikki nämä uuteen sänkyyn unikavereiksi? Varmasti en heitä lattialle!
Haluan isosiskon, synnytä isosisko, tytär joskus vaati. Voi voi, selitin, se ei oikein ole mahdollista. No pikkusisko sitten edes, miksei mulla oo pikkusiskoa? Voisi olla, ehkä joskus onkin, mutta kun äidillä ei ole poikakaveria, katsos, pitäisi olla mies, jonka kanssa sen pikkusiskon hankkii.
Kysymys on mielenkiintoinen: tuleeko minusta vielä toisen kerran äiti?
Oli aika, jolloin halusin vauvaa pakkomielteenomaisesti. Onnistuin hokemillani säikyttämään pari-kolme miestä. Hulvattomia, absurdeja tilanteita jälkeen päin ajatellen. Tehdään vauva, minä sanon. Selvä, lupaathan ettet sitten liho, känninen Ariel vannottaa. En en, päin vastoin, imetysaika laihduttaa naisen, maito vain roiskuu päällesi sitten, minä selitän.
Vauvaa ei Arielin kanssa tullut, luonto on oikullinen, Jumala arvaamaton. Ehkä ensi kuussa, ensi vuonna, ehkei. Voi toivoa, muttei määrätä eikä tietää.