Ca’va arvoisat Cityn lukijat,
Istun (taas) tässä koneeni edessä, painellen näitä logitech:in hanikoita. Onko tämä nyt sitten hienoa? ..elämää jota joku oikeasti kadehtii? vai olenko sokean itsekeskeisesti turtunut ympäröiviin itsestäänselvyyksiin, jotka vielä jokunen vuosi sitten tuntuivat kovinkin tärkeiltä tavotteilta? Taidan olla, ja olenkin.
Jotenkin nämä alkuviikon päivät tuntuvat lähes poikkeuksetta niin pirun pitkiltä ja tylsiltä, aina on jotenkin sellainen odottava fiilis, ihan kuin sitten se tuleva viikonloppu olisi jotenkin erikoinen tai muuten vaan ihmeellinen että sitä kannattaa neljä päivää viikossa kytätä.
Sinänsä hyvä on toisinaan miettiä niitä asioita jotka tällä hetkellä tuntuvat niin kovinkin jokapäiväisiltä, jos vain oikeasti osaisin ja muistaisin. Mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvyys. Jo se, että olen saanut olla terve, on iso asia. Täytyy pitää tuo muuten mielessä jatkoa ajatellen.
Onneksi tämä(kin) päivä lähenee sitä hetkeä jolloin voi alkaa elämään muille kuin työnantajalle.
Kuuntelen tässä juuri Pink Floyd:in ”Time” -biisiä ja täytynee myöntää , että tuon laulun sanoituksissa tosiaankin on perää: Ticking away the moments that make up a dull day
..vai mitä olette mieltä?
Muuten, keskiviikkona ei ole elämää, on vain perättäisiä ajatuksia seuraavaan hetkeen ja askelia seuraavaan päivään.
Bonne nuit.