Automaattiryypylle juuttunut ”no poliisihan minä olin, mutta MIKSI SÄ haluat tietää mun menneisyydestä” reilu viisikymppinen eläkeläisnaapurini houkutteli minut kerran kämppäänsä kuuntelemaan ”kallion parhaita” äänentoistolaitteitaan, myyntitarkoituksella. Ei sillä, ettenkö olisi niiden toistotehosta jo useasti saanut nauttia, ja ei niin, että olisin niiden toistoon jotenkin erityisen ihastunut. Kunhan olin hississä joskus kohteliaasti kommentoinut äijän niiden äänenlaatua kehuskellessa. Tämä oli kuitenkin ymmärretty yhtäläisyysmerkeillä ’tosi kiinnostunut ostamaan mun ylijäämäskobet nurkista’ ja deeku kinusikin mua ”kuunteluvisiitille” tämän tästä, tuli jopa soittelemaan ovikelloa. Kerroin kyllä etten nyt tarvitse uusia laitteita, mutta tämä ei myyntitykkiä hetkauttanut ikinä.
Yksi lauantaiyö ukko taas kieppui päissään alaovella kun olin lähdössä viemään koiraa yöpissalle. No siinä hätä- & humalatilassani keksin omasta mielestäni hyvän ja totuudenmukaisenkin keinon päästä tämänkertaisesta loukusta ja huikkasin vain nopeasti ettei nyt ehtisi kun on tämä koira lenkitettävänä mutta joskus juu käy kyllä juu juu.
”Käy kato lenkillä vaan juu, mä polttelen kessua täs silvälin.”
Puolen tunnin päästä astun äijän kämppään sisään suurella vitutuksella, joka tosin lievenee vähän kun heti eteisessä kouraan isketään kylmä bisse. Kämppä on yllättävän siisti kaiffarin habitukseen verrattuna ja sisustettu arvokkaan oloisilla antiikkikalusteilla. Minut tyrkitään olohuoneeseen, joka on pullollaan skobeja, virittimiä, kotiteatterilaitteita ja deeveedeitä, kaikki uusia tai ainakin uudehkoja. Onpa nurkassa jopa vielä kelmuissa oleva taulutelkkari – ”pojan telkkari, tulee hakemaan ens viikolla”. Vitutus vaihtuu hämmennykseen, ja se taas vaihtuu nopeasti pelonsekaisuuteen kun vilkuilen seinille nostettua asekokoelmaa. Alan hahmotella mielessäni hyviä tekosyitä nopeaan vetäytymiseen. Huoneen kruunaa optimaalisesti äänikliimaksiin sijoitettu ruma ja antiikkityylin rikkova musta nahkalaiskis, johon retkahdan käskystä. ”Mitäs musiikkia sä kuuntelet?” Paha kysymys, sillä tähänkin väärin vastaaminen johtaa varmasti nyysityn musiikin esiinmarssiin. Sönkötänkin todennäköisyyksiä päässäni laskien jotain marginaalisemmasta musiikista ja vaihdan aiheen takaisin äänentoistoon. Tämä toimiikin onneksi ja herra pelottava keskittyy räpläämään kaukosäätimiään.
”Mä räjäytän tän talon..hik…”
”Anteeks mitä?”
”Niin, että nyt kyllä tykkää naapurit kyttyrää kun mä käännän nupit kaakkoon tähän aikaan aamusta…”
”Ah juu…no ei sun tarvi kauheen kovalle laittaa, kyllä mä kuulen…”
”No pitäähän sun ny kuulla mihin nää pystyy…hik”
Volyymi nousee todella huumaavaksi ja äijä sylkee vierestä kasvoilleni:
”Särkeekö?!” Särkeekö??” ”Ei muuten särje eihän!!???”
Paska blues soi ja soi, ikuisesti. Kieriskelen tuolissani. Kittaan oluttani isoin kulauksin. Menee todella pitkä aika, ennenkuin herra pelottava vihdoin lukee tuskaisen ilmeeni oikein.
”Ei särkenyt kyllä ei, hyvät vehkeet sulla siinä…hei kiitti oluesta mutta….”
”Arvaa paljon mä maksoin näistä skobeista yhteensä? No helvetti, en mä kyllä (hik) itekkään muista, mutta paljon…paljon… Vuoden vanhat! Saat hyvään hintaan kun mä hankin uudemmat kohta! Vittu mä hankin sellaset että tää talo räjähtää!”
Äijä pauhaa teknisiä detaileja eri skobeista. Tietämystaso ei ole korkea, suuri osa puheista on täyttä paskaa, pelkkiä arvailuja ja vähän-sinnepäin-diipadaapaa. Heti kun saan suunvuoron, kiitän taas herra pelottavaa oluesta ja tyypeistä ja kerron rahatilanteeni olevan aika surkea, ja että nyt ei ole tarvetta uusille kaiuttimille, eikä oikeastaan muullekaan tavaralle. Kunnon kaupustelijan ottein äijä tarjoaa kuitenkin tavaroitaan osamaksulla ja sanoo, ettei ole pikkurahan puutteessa tai nopean rahan tarpeessa. (Silti haluaa myydä hyvät skobet pikkurahalla.)
Tilanne riistäytyy huonosta katastrofaaliseksi kun katseeni harhailee ympäri seiniä pohtiessani seuraavan pakoyritykseni kaavaa. Maalauksia (”toi on suoraan Louvresta, mä voin näyttää sulle sen kankaan takaosan painatuksen, arvoltaan noin kolmesataatuhatta mummonmarkkaa”), kuvia koirista (”mulla oli kymmenen vuotta dobberikenneli mun pojan kanssa”) ja …aseita.
”Mulla on paljon aseita…mulla on tuolla kaapeissa lisää muuten..mä nukun aina mutka tyynyn alla…vanhoja poliisin juttuja you know…mulla on paljon vihamiehiä…ja mä olen toimittanut niin (hik) monta kaveria monttuun tai lusimaan että…pakko olla varovainen…mut mä annan joka ilta…onhan se vähän hassua mutta…pusun mun Matildalle ennen nukkumaanmenoa (hik)…joka on siis tuolla tyynyn alla…venaas kun mä näytän sen sulle…”
Fuck. Nyt on jo pikku paniikki päällä. Tilanne vaatii nyt jo jonkunlaisia ihmissuhdetaitoja, jotta päästäisiin nopeasti ulos, ja vieläpä ilman rahallisia saati terveyteen liittyviä seuraamuksia. Keskity. Keskity. Mielikuvat hesarin kotimaan-sivujen pikku-uutisista tyyliin ”eläkeläismies surmasi naapurinsa kalliossa” huumaavat päätäni ja halvaannuttavat ajatuksenjuoksuani.
”Se on ehta ja aito Glokki!”
”Katos vaan…”, saan jotenkin rykäistyä.
”Mä en noista aseista ymmärrä oikein mitään.”
Onnekseni Herra Hirviö laittaa pyssyn pois. Päätän olla antamatta monsterille mahdollisuutta kaivaa lisää pyssyjään esille ja nousen ylös. Lähden hivuttautumaan kohti eteistä, tauluja muka-uteliaasti katsellen. Hirviö raahautuu perässä ja kyselee, että ”joksää ny?” On pahoillaan, kun kaljaakin on vielä kaappi täynnä. Ja tiukempaakin löytyisi. Lepertelen jotain sekavia aikaisesta aamusta ja väsymyksestä ja kiittelen kovasti oluesta – varmaan viidennen kerran. Kehun vielä varmuuden vuoksi kämppää ja vempaimia. Saan kutsun kylään uudestaan. Saan kehotuksen harkitsemaan hänen tarjoustaan. Kyselyn mahdollisista tutuista, jotka voisivat olla kiinnostuneita ”kunnon laitteista”.
Suorastaan sujahdan kenkiini ja etenen liukkain liikkein avaamaan ovea. En saa ovea auki. Hirviö tulee kohti…ja tunkee käden naulakossa roikkuvan takkinsa taskuun. Kaikki miehen elkeet ja liikkeet kauhistuttavat minut kuoliaaksi. Monsteri kaivaa taskustaan…avaimet. Oven saa vain avaimella auki sisältäkin. ”vanhoja poliisin juttuja tääkin, you know…” Saatana hymyilee minulle leveästi. Lucifer avaa luolansa portin ja minä luikahdan ulos. Demoni seuraa vielä käytäväänkin. Käydään läpi samat litaniat kuin eteisessä. Pakenen portaat alas. Kuuntelen miehen sulkevan ovensa ennen kuin avaan omani. Suljen oven takanani nopeasti. Hetken päästä avaan sen kuitenkin uudelleen ja napsautan sen takalukkoon.
Pyrin välttelemään spurgua kuin ruttoa ja käytän nykyisin mielummin portaita.