Luovien ihmisten ihmissuhteet ovat aina hatarammalla pohjalla kuin vähemmän luovien. Luovien ihmisten suhteet, etenkin rakkaussuhteet ovat usein vuoristoratamaista riuhtomista. Kahden luovan ihmisen suhde kestää silti usein paremmin kuin luovan ja vähemmän luovan suhde, koska vähemmän luova partneri on alkuhuuman jälkeen yleensä yksinkertaisesti epästimuloiva. Joillekin toki riittää tylsempi, tyhmempi mutta niin herttainen ja aulis puoliso.
Kaksi luovaa voivat potentiaalisesti kasvattaa ja edesauttaa toistensa luovuutta ja ajattelua, mikäli ovat samoista asioista kiinnostuneita. Voi syntyä positiivinen toisen kirittämisen ja yhteistyön ilmapiiri. Harvoin kuitenkaan niin onnellisesti käy. Erittäin moni luova tarvitseekin oman tilansa ollakseen oikeasti luova. Periaatteessa onnellisuuden pitäisi ruokkia luovuutta. Käytännössä näin ei useinkaan ole sillä onnellisuus tuntuu passivoivan ajattelua. Tiedostamattaan tai tiedostaen luova ihminen hakeutuukin kauemmas toisesta, etsii tilaansa, tarvitsee tuskansa. Jotkut toki löytävät kultaisen toistensa ”tiellä” olemattamisen polun. Useat kuuluisat taiteilijapariskunnat (kuten Frida Kahlo ja Diego Rivera, joiden asuntoihin olen saanut kunnian tutustua) ovat kuitenkin asuneet omissa asunnoissaan pysyvästi tai osa-aikaisesti.
Onneksi harva luovuuden alttaria palvova radikaalikaan on kuitenkaan ollut yhtä ehdoton kuin nuorella iällä kuollut, vakavasta masennuksesta kärsinyt filosofi Soren Kierkegaard oli. Hän oli syvästi rakastunut Reginaansa mutta purki kihlauksensa koska ei voinut omasta mielestään täysin palvella ”ideaa” ja samalla tehdä Reginaa onnelliseksi. Jompi kumpi kärsisi aina. Kierkegaard halusi myös omien sanojensa mukaan suojella Reginaa suvussaan esiintyneeltä syvältä ”melankolialta”, joka siis hallitsi myös Sorenin elämää voimakkaasti. Regina pysyi poikamiehenä eläneen Sorenin suurena rakkautena läpi elämän, vaikkei Regina enää suostunut/pystynyt edes ystävyyteen Sorenin kanssa. Soren jätti myös kaiken maallisen omaisuutensa Reginalle kuoltuaan.
Joskus ihmetyttää miksi luovat ihmiset eivät löydä niitä luovia ratkaisuja omien suhteidensa ongelmiin. Tunteet eivät tietenkään tottele järkeä mutta luulisi ongelmanratkaisullisen spektrin olevan laajempi luoville (fiksuille?) ihmisille. Ja jos tiedostetaan oma tilantarve ja ”tuskantarve” ja ollaan valmiit antamaan sama tila toiselle, miksi ihmeessä taiteelliset ja luovat eivät pysty kulkemaan rinta rinnan samaan suuntaan?
Voisiko olla niin, että sen äärimmäisen ja parhaan luovuuden laukaisee joskus vain se äärimmäinen tuska? Ja sitä kohti hakeudutaan sitten alitajuisesti. Äärimmäinen Jim Morrison-trippi yksinäisyyteen, eroon, masokismiin? En tiedä.