Sunnuntain katkonaisia mietteitä, vol. 1:
Treffeillä olevat teininuoret kävelevät edelläni töölönlahdella. Kuuntelen heidän keskusteluaan. Tyttö on äänessä lähes tauotta, kertoo värikkäästi järjestöaktivismistaan nuoren idealistin paatoksella. Tyttö vaikuttaa kuitenkin ikäisekseen fiksulta. Mielipiteet ovat jäsenneltyjä, kritiikki on kehittynyt. Poika kuuntelee kuumeisesti mutta kommentoi vain yhdellä sanalla sinne, toisella tänne. Jännitys paistaa pojasta liki liikuttavalla tavalla, ja hänen lyhyet ytimekkäänsä tulevatkin joko liian korkealta tai liian kovaa. Murrostaan läpikäyvä ääni tekee tepposia pojalle tämän tästä. Hän ei kysele jatkokysymyksiä tytön tarinoihin, ei rakenna keskustelua, ei jaa mielipiteitään. Tyttö yrittää pitää huolta siitä, ettei pitkiä hiljaisia hetkiä pääsisi tulemaan ja aloittaa uuden aiheen aina toisen perään. Tuska paistaa tytönkin ilmeistä ja eleistä. Viimeinenkin toivonkipinä tuntuu sammuvan tytössä kun poika tytön pitkähkön monologin päätteksi vihdoin avaa arkkunsa ja pukahtaa: ”toi on tosi perussettii kyl…niinku aika vakiokamaa kyl…mäkin tunnen pari frendii jotka on messis tollasis jutuis.” Tyttö odottaa pojan jatkavan löyhää alustustaan. Ei jatka. Pettymys loistaa tytön punakoilta kasvoilta.
Yksinkertaistaminen. Yleistäminen. Kielen köyhyys. Ajattelun köyhyys. Teini-ikäisen kohdalla tämä sallittakoon vielä.
Ihmisellä on perustarve yksinkertaistaa ympäristöään, muovata tapahtumista helposti pureskeltavia ja vertailtavia ketjuja. Objektivoidaan suhteellisuudet. Tehdään elämänpiiristä turvallista ja tuttua. Turvaudutaan rutiiniin ja pelätään muutosta. Ajatteleminen on ahdistavaa. Se on työlästä ja haastavaa.
Pohdin joskus sanontojen alkuperiä. Kuka keksi? Miksi helvetissä? Ilmeistähän nyt tietenkin on, että sanonnoilla on välitetty eteenpäin kunkin yhteisön keskeisiä arvoja, oppeja, uskomuksia, perinteitä. Muutoksenpelkoa äidinmaidossa junnuille. Omat maat ovat mansikoita, kuuseen ei kannata kurottaa, pyyt on parempi pitää vaan siellä pivossa ja vanhassa on vara parempi. Jep jep. Olen varsinkin ihmetellyt sitä mistä sanonnat, jotka eivät yksinkertaisesti ole totta saavat oikeutuksensa elää ja kukoistaa kielessämme. On toki olemassa läjä sanontoja/aforismeja/elämänviisauksia, joiden voisi väittää lunastaneen paikkansa tämän mitäs-minä-sanoin -ajattelun tukipylväinä, koska niiden substanssissa on ilmeisesti vähemmän kuin puolet petäjäistä. Ei oppi ojaan kaada. Kertaus on opintojen äiti. Vierivä kivi ei sammaloidu. Jne. Tämä niiden oletettu totuuspohja ei kuitenkaan tee niistä yhtään vähemmän ärsyttävää kuultavaa. Todellisia sanallisia silmukkaköysiä ovat kuitenkin ne hokemat, joiden sisältöön ei ole panostettu pätkääkään. Muutama esimerkkitorpedo:
”Itku pitkästä ilosta.” Miksi näin? Eivät asiat tule tai mene jatkumoissa. Onko tämän sanonnan tarkoitus muistuttaa ihmisiä siitä, että onni ei ole ikuista ja ehkä olisi syytä toppuutella hyvää oloaan ja olla pessimistinen? ”Kyllä tämä onni kohta loppuu, turha tässä on liikaa hötkyillä.” Niin, kaikkien luulisi tietävän ilman erillistä pessimismioppituntiakin että muutos on pysyväinen olotila.
”Suutari pysyköön lestissään.” Ei kehitykselle, ei muutokselle, ei haaveille, vitut unelmista. Tsiisus.
”Poikkeus vahvistaa säännön.” Eihän vahvista.
”Kolmas kerta toden sanoo.” Tämä nyt ei kaipaa edes kommentoimista.
Yksinkertaistaminen. Yleistäminen. Kielen köyhyys. Ajattelun köyhyys. Pysähtyneisyys. Pelko. Masennus.
Kiinnostavatko sanonnat ja aforismit sinua jostakin syystä? http://www.aforismi.vuodatus.net/ (Suomen Aforismiyhdistys)