Suhteet & seksi

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on paras.

Oma moraali, paras moraali  5

Useimmat ihmiset pitävät itseään hieman keskivertoa parempina ihmisinä. Suomessa on tutkittu esimerkiksi autoilijoita, ja yhdeksän kymmenestä arvioi itsensä vähintään keskivertokuskiksi.

Erilaisissa tutkimuksissa on selvitetty yleisesti toivottavina pidettäviä piirteitä ja pyydetty ihmisiä arvioimaan sen jälkeen omia ominaisuuksiaan. Mitä toivotumpi ominaisuus, sitä todennäköisemmin kyseinen kiva piirre sopii hyvin itseen.

Psykologit kutsuvat kyseistä itsensä ruusunpunaisin lasein näkemisen ihmettä ”self-enhancement -efektiksi”. Oma persoonallisuus ja teot nähdään ylevämmässä valossa kuin muiden.

Erityisen rajuja arviointivirheitä tehdään moraalia punnittaessa. Psykologian professori Cindi May on kirjoittanut hyvän jutun aiheesta tammikuun Scientific American -julkaisuun.

Osin omien ominaisuuksien ja tekojen näkeminen suotuisassa valossa johtuu luonnollisista syistä. Meillä on eniten tietoa juuri omien tekojemme taustoista ja ehkä outojen moraalisten ratkaisujen lieventävistä asianhaaroista. Muiden teot on helpompi tuomita raskaimmalla rangaistusasteikolla.

Ihmisen itseluottamuksen kannalta on suotuisaa ajatella itsestään myönteisesti. Liian suuri luottamus muihin aiheuttaa myös jatkuvia pettymyksiä. Ihmisen on hyvä olla hieman varuillaan varsinkin ventovieraiden kanssa, koska saattaahan sitä joutua puijatuksi ja petetyksi.

Moraalisen vaakakupin taaraaminen olisi yleisen hyvinvoinnin kannalta paikallaan. On huomattu, että käsitys omasta moraalisesta ylemmyydestä voi nurinkurisesti johtaa oman moraalin venymiseen.

Esimerkiksi jonkin hyvän teon tehneet ihmiset alkavat usein leijua sen verran voimallisesti hyvien ihmisten taivaassa, että alkavat itse asiassa lipsua moraalissaan heti tekemänsä yksittäisen hyvän työn, lahjoituksen tai auttamisen jälkeen.

”Koska juuri annoin viisi euroa köyhälle, voin varastaa parilla kympillä toimistotarvikkeita duunista ja valehdella kumppanilleni.”

Ei kuulosta hyvältä.

Juuri ilmestyneen Nuorisobarometrin mukaan suomalaisnuorten luottamus omaan tulevaisuuteen on hyvä, mutta usko hyvinvointiyhteiskuntaan ja muihin ihmisiin on laskenut. Nuoret uskovat siis pärjäävänsä itse elämässä, mutta eivät oikein luota muuhun Suomeen.

Suomen kaltaisen pienehkön kylmän reunavaltion yksi parhaista kilpailutekijöistä uhkaa murentua. Luottamusyhteiskunta on arvokkainta omaisuuttamme. Jos emme luota siihen, että minua ja kaveria ei jätetä, alamme järjestellä itsellemme hyviä oltavia ja unohdamme, että kaikkien hyvinvointi on tärkeää.

Kukaan ei voi hyvin, jos ainaisena pelkona on oman onnen ja hyvinvoinnin menetys, ja jos jokainen toinen ihminen on uhkaava vihollinen. Poteroihin kaivautuminen on paitsi epämiellyttävää, myös kallista puuhaa. Luottamus on jotain mitä ei pelkällä rahalla saa. Sitä on vaikea rakentaa, mutta se on helppo tuhota.

Parisuhteessa moraalinen ylemmyydentunto uhkaa rakkautta. Jos kumppanin käytös nähdään epäilyttävänä ja oma käytös on aina selitettävissä paremman ihmisen toimintana, ei ole mahdollista päästä läheiseen rakastavaan suhteeseen.

Oman rakkaan näkeminen hieman muita paremmassa valossa onkin tyypillistä onnellisissa liitoissa. Joskus toki tällainen ”rakkaus” hyväksyy myös rikollisen tai sairaan toiminnan, mikä ei tietenkään ole järkevää ja yleisen edun mukaista.


Eripariset viehätysvoimaltaan  3

Valikoivan parinmuodostuksen teorian mukaan ihmiset valitsevat parikseen yhtä hyvännäköisen ja älykkään. Parisuhdemarkkinoilla optimoidaan pariutumistulos, eli otetaan paras mahdollinen partneri, joka voidaan saada.

Enemmistö pareista onkin keskenään suurin piirtein yhtä hyvännäköisiä ja taustaltaan samankaltaisia. Pitkät naivat pitkiä, koulutetut koulutettuja ja poliittinen tai uskonnollinen vakaumus harvoin poikkeaa pareilla radikaalisti.

Miksi osa ihmisistä on selvästi itseään kauniimman ihmisen kanssa parisuhteessa? Miksi kaunis ei ottanut ”samantasoista” kumppania?

Texasin ja Northwesternin yliopistojen psykologian tutkijat löysivät selittävän tekijän ”eriparisten” liitoille. Tutkijat lähtivät hypoteesista, jonka mukaan tutustumisen alussa markkinateorian mukaisista viehättävyysarvioista vallitsee hyvä konsensus. Ts. useimmat ihmiset pitävät samoja ihmisiä kauniina tai rumina. Mitä vähemmän aikaa olet tuntenut jonkun, sitä todennäköisemmin arvioit hänen viehätysvoimansa ”yleisellä asteikolla”. Tutun ihmisen ulkonäköön ei enää kiinnitä samalla tavalla huomiota.

Tutkimuksessa selvitettiin pariskuntien suhteen alkuvaiheita: kuinka kauan osapuolet olivat tunteneet toisensa ennen seurustelun aloittamista. Ulkopuoliset arvioijat antoivat pariskuntien ulkonäölle arvosanan.

Tutkijoiden hypoteesi piti paikkansa. Mitä nopeammin parit alkoivat seurustella, sitä todennäköisemmin he menivät kimppaan yhtä hyvännäköisen kanssa. Jos suhde alkoi ystävyydestä ja syveni myöhemmin seurusteluksi, eivät parisuhteen osapuolet olleet ulkonäköasteikolla samalla viivalla.

Jos kumppanit olivat tunteneet toisensa yli yhdeksän kuukautta ennen parisuhteen alkua, ei ulkonäkökorrelaatiota löytynyt lainkaan. Ulkonäöllisesti kumppani olisi voitu siis vaikka arpoa.

Ulkonäön eriparisuus saattaa aiheuttaa hämminkiä ulkopuolisissa. Pari saattaa saada ihmetteleviä kommentteja. Joskus vähemmän kauniille osapuolelle huomautellaan, että kumppani saisi ”paljon paremmankin”, miksi on tyytynyt sinuun.

Muuten eripariset ovat keskimäärin ihan yhtä tyytyväisiä parisuhteessaan kuin muutkin. Miksi näin ei olisi? Jos on valinnut toisen hänen erinomaisen hienon luonteensa takia, tai rakastaa hänen älyään ja huumorintajuaan, ei luulisi olevan valittamista.

Saattaa olla, että nykyajan isoissa ja kiireisissä yhteisöissä ulkonäön merkitys korostuu entisestään. Aiemmissa tutkimuksissa on tullut esiin urbaanien yhteisöjen polarisaatioilmiö: suositaan erityisen miehekästä tai naisellista ulkonäköä. Kauneudella voi erottua kovilla parisuhdemarkkinoilla. Tinder ja muut deittisovellukset saattavat jättää varjoonsa ihmisen sisäisen kauneuden.

Toisaalta jotkut erityisen nörtit kertovat löytäneensä henkisiltä ominaisuuksiltaan aidon helmen juuri netissä. Pitkän nettisuhteen aikana on saanut selville toisen luonteenpiirteitä, eikä ulkonäkö tunnu enää niin tärkeältä sitten kun tavataan livenä.

Lucy L. Hunt, Paul W. Eastwick, Eli J. Finkel: Leveling the Playing Field. Longer Acquaintance Predicts Reduced Assortative Mating on Attractiveness. Psychologal Science 11.6.2015


Paras kasvatusneuvo ikinä  5

http://goodmenproject.com/families/tmb-latest-parenting-trend-ctfd-method/

Olen haastatellut aika montaa parisuhdeasiantuntijaa ja -neuvojaa, psykologia, psykiatria, lastenhoitajaa, lastentarhanopettajaa ja opettajaa. Olen seurannut lasten kasvatusta läheltä ja kaukaa. Olen lukenut erilaisia oppaita ja teorioita lukuisan määrän.

Kaikilla asiantuntijoilla on yksi yhdistävä tekijä: jokainen varoittaa liian suurista, suorastaan päättömistä odotuksista.

Kun parisuhteet eivät pysy kasassa, syytetään liian vähäisestä ponnistelusta. Kun lapsi ei pärjää koulussa, valitetaan huonosta yrittämisestä.

Jokaisen parisuhteen ja jokaisen lapsen pitäisi olla maailman paras. Tietysti omat pikku kultamussukat ovatkin maailman parhaita - omilleen. Erityisiä, aivan ihania, huippuja. Mutta pitääkö heiltä oikeasti vaatia maailman parhainta ulkonäköä, suoritusta ja menestystä?

Ei todellakaan.

Suuret ikäluokat kasvatettiin suurin piirtein ilman hellyyttä, koska halaus ja sylissä pito turmelivat lapsen, sen aikaisen kasvatuskäsityksen mukaan. Vielä 70-luvulla vauvaa piti huudattaa nälässä ja yöllä yksinäisyydessä, ettei sitä olisi hemmoteltu piloille.

Yhtään en kaipaa sellaista nykyaikaan.

On hyvä, että ihmisen kasvusta ja kehityksestä tiedetään tärkeitä asioita, kuten ettei lasta kannata hakata jne.

Silti nykyvanhemmuus on mennyt monin tavoin toiseen äärimmäisyyteen. Perheet, lähinnä kai äidit, kilpailevat aivan mahdottomilla tavoitteilla "hyvyydestä". Ja kertakäyttövaipan käyttäminen on rikos.

Ehkä pieni herääminen todellisuuteen olisi paikallaan.

Siksi CTFD-metodi on suositeltava. Se ei vain naurata, vaan siinä on ihan syvällinen sanomakin. Eikä yksikään psykologi voi väittää, etteikö vanhemman rauhallisuus ja levollisuus olisi hyvä asia.


Perheiden paremmuusjärjestys  14

Millainen on maailman paras perhe?

Tulisiko siihen kuulua isä, äiti ja lapsi(a)?

Perheiden paremmuudesta kinastellaan jatkuvasti. Erilaiset perheet nousevat politiikan teon kohteeksi. Muutetaanko lakeja? Miten rahaa jaetaan? Mikä lasketaan perheeksi?

Tutkimusprofessori Anna Rotkirch on kirjoittanut kirjan perheistä. Hän ymppää koulutuksensa ja tutkimuksensa perhesosiologiasta yhteen pitkäaikaisen tutkimusintonsa kohteen – evoluutiotutkimuksen – kanssa.

Kymmenet, elleivät sadat, tutkimukset ovat paljastaneet ydinperheen ”kilpailukyvyn”. Yhdysvalloissa, Suomessa ja muualla tehdyt tutkimukset, ja erityisesti pitkittäistutkimukset, ovat todenneet ydinperheen lasten olevan keskimäärin kaikista älykkäimpiä, parhaita kouluissa, tasapainoisimpia ja mieleltään terveimpiä lapsia - ja aikuisia.

Simon Chapplen 2009 julkaisema tutkimus totesi ydinperheiden lasten pärjäävän yh-lapsia paremmin erityisesti USA:ssa ja Suomessa (verrattuna muihin OECD-maihin). (Miksi asia on näin? Olisi erittäin mielenkiintoista saada selville, miksi yh-lapset eivät saa Suomessa yhtä hyvää elämää kuin muissa vastaavissa maissa?)

Rotkirchin mukaan perheiden paremmuutta ei ollut aiemmin tutkittu riittävän hyvin lasten todellisen mielenterveyden kannalta, mutta viime vuonna viimein julkaistiin 50 perusteellista tutkimusta aiheesta. Kaikki saivat saman tuloksen.

Ydinperhe saa kultamitalin.

Hopeasijalle sijoittuvat yh-äitien lapset.

(Jorge Amaton tutkimuksen (USA) mukaan lapselle vanhempien ero on paljon huonompi asia kuin isän kuolema!)

Pronssia saavat biologisen äidin ja isäpuolen muodostamat uusperheet.

Jostain syystä isäpuolten on Rotkirchin mukaan vaikea tarjota toisen lapsille hyvä kasvuympäristö. Uusperheiden lapset saavat huonoimman koulutuksen esimerkiksi hyvinvointivaltio Ruotsissa. Tutkimusten mukaan useimmat isät panostavat vain biologisiin lapsiinsa.

Rotkirch väittää oikean korkeimman pallin paikan kuuluvan itse asiassa kahden lesboäidin perheille. Kahden naisen kasvattamat lapset pärjäävät elämässä parhaiten ja ovat mieleltään tasapainoisimpia. Lesboäitien perheitä on kuitenkin tutkimuksissa mukana sen verran vähän, ettei mahdollisen tilastoerheen takia heille jaeta nyt mitalia.

Homoisien muodostamien perheiden lapsista on vielä vähemmän yleistettävissä olevaa tietoa.

Rotkirch kirjoittaa, ettei isien välttämättömyys lasten hyvinvoinnille ole kiveen hakattu tieto, vaikka esimerkiksi Suomessa on pitkittäistutkimuksissa saatu järisyttäviä tietoja ilman isää elävistä pojista. Esimerkiksi rikoksen poluille joutuminen on yh-äitien pojille jopa kahdeksan kertaa yleisempää kuin ydinperheessä kasvaneilla pojilla. (Voihan olla, että ns. rikkinäisten perheiden lapsilla ei ole vain huonompi kasvuympäristö, vaan yksinkertaisesti syntymäarvonnassa saadut poikkeuksellisen huonot geenit.)

Rotkirch veikkaa yhden aikuisen hartioiden olevan liian huterat. Ihminen on hänen mielestään jaetun kasvatuksen laji. Lapsella on hyvä olla vähintään kaksi turvallista läheistä aikuista jatkuvana tukenaan.

Rotkirchin mukaan biologisella äidillä on luonnollinen etulyöntiasema pitää muita paremmin huolta jälkikasvustaan. Hyvä äiti on evoluution tulos. Erilaisissa tutkimuksissa (tilastot, väestötutkimukset, kirkonkirjat jne.) on käynyt ilmi, että äiti on lapsen paras hengissä selviämisen turva kaikkialla maailmassa.

Isät, ottovanhemmat ja muut huoltajat voivat oppia kiintymään lapseen yhtä hyvin, jos he hoitavat lasta paljon. Ihmisen aivot mukautuvat uusiin asioihin ja hormonitoiminta muuttuu lapsen läheisyydessä.

Rotkirchin teosta tultaneen käyttämään poliittisena nuijana.

Anna Rotkirch: Yhdessä. WSOY 2014.
Pojasta mieheksi -pitkittäistutkimus